SALON ADVENTTISEURAKUNTA - 28-opinkohtaa-poika

POIKA
Perusluonteiset opinkohdat 4

"Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta."
Joh. 1:1-3,14

Erämaasta oli tullut myrkkykäärmeitä vilisevä painajainen. Käärmeet luikertelivat keittopatojen alla, kiemurtelivat telttavaarnojen ympärillä. Ne piiloutuivat lasten leikkikalujen sekaan ja olivat väijyksissä vuodevaatteitten välissä. Niiden myrkkyhampaat painuivat syvälle ja ruiskuttivat kuolettavaa myrkkyä.

Erämaasta, joka oli ollut Israelin turvapaikka, oli nyt tullut sen hautausmaa. Sadat makasivat kuoleman kielissä. Kauhun valtaamat vanhemmat kiirehtivät Mooseksen teltalle ja pyysivät apua. "Ja Mooses rukoili kansan puolesta."

Mikä oli Jumalan vastaus? Muovaile käärme ja nosta se korkealle, jotta kaikki, jotka siihen katsovat, jäisivät eloon. "Mooses teki pronssista käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon" (4. Moos. 21:9).

Käärme on aina ollut saatanan vertauskuva (1. Moos. 3; Ilm. 12), synnin symboli. Leiri oli ajautunut saatanan käsiin. Mikä oli Jumalan parannuskeino? Ei karitsan katseleminen pyhäkön alttarilla, vaan vaskikäärmeen katseleminen.

Se oli outo vertauskuva Kristuksesta. Samalla tavoin kuin myrkyllisten käärmeiden kaltainen hahmo nostettiin tangon päähän, samoin Jeesus "syntisten ihmisten kaltaisena" (Room. 8:3) korotettaisiin häpeälliselle ristin puulle (Joh. 3:14,15). Hän tuli synniksi ja otti päälleen kaikkien kaikki synnit, jokaisen, joka koskaan on elänyt tai tulee elämään. "Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden" (2. Kor. 5:21). Katsomalla Kristukseen toivoton ihminen voi löytää elämän.

Miten saattoi inkarnaatio, Jumalan ihmiseksituleminen, tuoda ihmiskunnalle pelastuksen? Mikä vaikutus sillä oli Poikaan? Miten Jumala voi tulla ihmiseksi ja miksi se oli välttämätöntä?

Inkarnaatio: Ennustuksia ja täyttymys

Jumalan sunnitelma niiden pelastamiseksi, jotka ovat ajautuneet harhaan hänen viisaitten neuvojensa tieltä (Joh. 3:16; 1. Joh. 4:9) osoittaa vakuuttavasti hänen rakkauttaan. Tämän suunnitelman mukaan Jumalan Poika "oli valittu jo ennen maailman perustamista" (1. Piet. 1:20); hänen uhrinsa synnin tähden olisi ihmiskunnan toivo. Hän toisi meidät takaisin Jumalan tykö ja tarjoaisi vapautuksen synnistä tekemällä tyhjäksi perkeleen teot (1. Piet. 3:18; Matt. 1:21; 1. Joh. 3:8).

Synti oli erottanut Aadamin ja Eevan elämän lähteestä, ja siitä olisi pitänyt olla seurauksena heidän välitön kuolemansa. Mutta jo ennen maailman perustamista laaditun sunnitelman mukaisesti (1. Piet. 1:20,21) Jumalan Poika asettui välittäjäksi, silloitti kuilun ja rajoitti kuoleman vallan. Näin siis jo ennen ristiä hänen armonsa piti syntisiä elossa ja antoi heille vakuutuksen pelastuksesta. Mutta voidakseen palauttaa meidät täysin Jumalan pojiksi ja tyttäriksi hänen oli tultava ihmiseksi.

Kohta Aadamin ja Eevan langettua syntiin Jumala antoi heille toivon. Hän kertoi yliluonnollisesta vihollisuudesta, joka vallitsisi käärmeen ja vaimon välillä, käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välillä. Syntiinlankeemuskertomuksen yhteydessä esitetyssä salaperäisessä lausunnossa (1. Moos. 3:15) käärme ja sen siemen edustavat saatanaa ja hänen seuraajiaan, kun taas vaimo ja hänen siemenensä ovat vertauskuvia Jumalan kansasta ja maailman Vapahtajasta. Tämä lausunto oli ensimmäinen vakuutus siitä, että taistelu hyvän ja pahan välillä päättyisi Jumalan Pojan voittoon.

Voitto olisi kuitenkin tuskallinen: "Ihminen [Vapahtaja] on iskevä sinun [saatanan] pääsi murskaksi, ja sinä [saatana] olet iskevä häntä [Vapahtajaa] kantapäähän" (1. Moos. 3:15). Kukaan ei selviytyisi taistelusta haavoittumatta.

Tuosta hetkestä alkaen ihmiskunta odotti Luvattua Pelastajaa. Vanha testamentti kertoo tuon lupauksen täyttymyksen odotuksesta. Ennustukset kertoivat, että kun tuo Luvattu saapuisi, maailma saisi riittävästi todisteita hänen henkilöllisyytensä vahvistamiseksi.

Pelastuksen profeetallinen dramatisointi
Syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala järjesti eläinuhrit kuvaamaan tulevan Vapahtajan tehtävää (ks. 1. Moos. 4:4). Tämä vertauskuvallinen järjestelmä havainnollistaisi sitä tapaa, millä Jumalan Poika poistaisi synnin.

Synnin - Jumalan lain rikkomisen - tähden ihmiskunta oli tuomittu kuolemaan (1. Moos. 2:17; 3:19; 1. Joh. 3:4; Room. 6:23). Jumalan laki vaati syntisen henkeä. Mutta äärettömässä rakkaudessaan Jumala antoi Poikansa, "jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän" (Joh. 3:16). Mikä käsittämätön alentuminen! Jumala itse iankaikkisena Poikana maksaa synnin rangaistuksen ihmisen puolesta voidakseen tarjota meille anteeksiantamuksen ja sovittaakseen meidät Jumalan kanssa.

Israelin lähdettyä Egyptistä ilmestysmajassa suoritetut uhritoimitukset olivat osa siitä liittosuhteesta, joka vallitsi Jumalan ja hänen kansansa välillä. Mooses oli rakentanut pyhäkön taivaallisen mallin mukaan, ja sen palvelukset oli säädetty kuvaamaan pelastussuunnitelmaa (2. Moos. 25:8,9,40; Hepr. 8:1-5). Saadakseen anteeksiannon katuva syntinen toi uhrieläimen, jossa ei ollut mitään virhettä - vertauskuva synnittömästä Vapahtajasta. Sitten syntisen piti asettaa kätensä viattoman uhrieläimen päälle ja tunnustaa syntinsä (3. Moos. 1:3,4). Tämä toimitus kuvasi synnin siirtämistä syyllisestä syntisestä syyttömään uhriin; näin kuvattiin uhrin sijaisluonnetta.

Koska ei "anteeksianto ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta" (Hepr. 9:22), syntisen oli tämän jälkeen teurastettava eläin ja näin osoitettava synnin kuolettava luonne. Se oli murheellinen tapa ilmaista toivoa, mutta se oli syntisen ainoa tapa ilmaista uskoa.

Pappispalvelun jälkeen (3. Moos. 4:7) syntinen sai ottaa vastaan anteeksiantamuksen synneistään, koska hän uskoi siihen tulevan Lunastajan sijaiskuolemaan, josta eläinuhri oli vertauskuva (vrt. 3. Moos. 4:26,31,35). Uusi testamentti todistaa, että Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on "Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin" (Joh. 1:29). "Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä" (1. Piet. 1:19), hankittiin ihmiskunnalle lunastus synnin lopullisesta rangaistuksesta.

Ennustuksia Vapahtajasta
Jumala oli luvannut, että Vapahtaja - Messias - Voideltu - syntyisi Abrahamin suvusta: "Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille" (1. Moos. 22:18; vrt. 12:3).

Jesaja ennusti, että Vapahtaja syntyisi maailmaan poikalapsena, joka olisi sekä ihminen että Jumala: "Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas" (Jes. 9:5). Tämä Lunastaja nousisi Daavidin valtaistuimelle ja perustaisi iankaikkisen rauhan valtakunnan (Jes. 9:6). Hänen syntymäpaikkansa olisi Betlehem (Miika 5:1).

Tämän jumalihmisen syntymä olisi yliluonnollinen. Uusi testamentti lainaa Jesajan kirjaa (7:14): "Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel - se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme" (Matt. 1:23).

Vapahtajan tehtävä ilmaistaan näillä sanoilla: "Herran, henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta" (Jes. 61:1,2; vrt. Luuk. 4:18,19).

Ihme kyllä Messias joutuisi kärsimään hyljeksintää. Hänen nähtäisiin olevan "kuin vesa kuivasta maasta". "Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet. Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava - - Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet" (Jes. 53:2,3).

Läheinen ystävä kavaltaisi hänet (Ps. 41:10) kolmestakymmenestä hopearahasta (Sak. 11:12). Hänen kuulustelunsa aikana häntä lyötäisiin ja hänen kasvoilleen syljettäisiin (Jes. 50:6). Hänen tuomionsa täytäntöönpanijat heittäisivät hänen puvustaan arpaa (Ps. 22:19). Ainuttakaan hänen luistaan ei murrettaisi (Ps. 34:21), mutta hänen kylkensä lävistettäisiin (Sak. 12:10). Kun häntä piinattaisiin, hän ei vastustelisi vaan alistuisi: "Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä ei hänkään suutansa avannut" (Jes. 53:7). Viaton Vapahtaja joutuisi kärsimään suunnattomasti syntisten tähden. "Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. - - meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. - - Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen. - - Hänet syöstiin pois elävien maasta, hänet lyötiin hengiltä kansansa rikkomusten tähden" (Jes. 53:4-8).

Ennustusten täyttymys
Vain Jeesus Kristus on täyttänyt nämä ennustukset. Raamattu osoittaa hänen periytyneen Abrahamista, ja häntä nimitetään Abrahamin pojaksi (Matt. 1:1). Paavali vakuuttaa, että Abrahamille ja hänen siemenelleen annettu lupaus täyttyi Kristuksessa (Gal. 3:16). Häneen sovellettiin yleisesti messiaanista arvonimeä "Daavidin Poika" (Matt. 21:9). Hänen todettiin olevan luvattu Messias, joka istuisi Daavidin valtaistuimelle (Ap. t. 2:29,30).

Jeesuksen syntymä oli ihme. Neitsyt Marian huomattiin ennen hänen ja Joosefin yhteen menoa olevan "Pyhän Hengen vaikutuksesta" raskaana (Matt. 1:18-23). Roomalainen käsky toi hänet Betlehemiin, ennustettuun syntymäpaikkaan (Luuk. 2:4-7).

Yksi Jeesukselle annetuista nimistä oli Immanuel eli "Jumala on meidän kanssamme", joka kuvasti hänen jumalallis - inhimillistä luontoaan ja kuvasi Jumalan samastumista ihmisyyteen (Matt. 1:23). Hänen tavallinen nimensä Jeesus viittasi hänen pelastustehtäväänsä: "Sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä" (Matt. 1:21).

Jeesus itse tunnisti tehtäväkseen sen, mitä Jesaja (61:1,2) oli Messiaasta ennustanut: "Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen" (Luuk. 4:17-21).

Vaikka Jeesus teki syvän vaikutuksen ihmisiin, jotka häntä kuuntelivat, hänen sanomansa yleensä hylättiin (Joh. 1:11; Luuk. 23:18). Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta häntä ei tunnustettu maailman Vapahtajaksi. Hyväksymisen sijasta häntä uhkailtiin kuolemalla (Joh. 5:16; 7:19; 11:53).

Jeesuksen kolme ja puoli vuotta kestäneen toiminnan lopulla Juudas Iskariot, yksi hänen oppilaistaan, kavalsi hänet (Joh. 13:18; 18:2) kolmestakymmenestä hopearahasta (Matt. 26:14,15). Vastarinnan sijasta hän nuhteli oppilaitaan, jotka yrittivät puolustaa häntä (Joh. 18:4-11).

Vaikka hän ei ollut syyllistynyt mihinkään rikkomukseen, vajaan vuorokauden kuluessa hänen kiinniottamisestaan häntä oli syljetty, lyöty, kuulusteltu ja sen jälkeen hänet oli tuomittu kuolemaan ja ristiinnaulittu (Matt. 26:67; Joh. 19:1-16; Luuk. 23:14,15). Sotilaat jakoivat keskenään hänen vaatteensa ja heittivät hänen ihokkaastaan arpaa (Joh. 19:23,24). Ristiinnaulitsemisen aikana ei yhtäkään hänen luistaan rikottu (Joh. 19:32,33,36), ja hänen kuoltuaan sotilaat puhkaisivat keihäällä hänen kylkensä (Joh. 19:34,37).

Kristuksen seuraajat tunnustivat, että hänen kuolemansa oli ainoa syntisiä hyödyttävä uhri. "Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä" (Room. 5:8). "Rakkaus ohjatkoon elämäänne", Paavali kirjoitti, "onhan Kristuskin rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle" (Ef. 5:2).

Jeesuksen toiminnan ja kuoleman ajankohta
Raamattu osoittaa, että Jumala lähetti Poikansa maailmaan, "kun aika oli täyttynyt" (Gal. 4:4). Aloittaessaan toimintansa Kristus julisti: "Aika on täyttynyt" (Mark. 1:15). Nämä viittaukset aikaan osoittavat, että Vapahtajan tehtävä toteutui huolellisen profeetallisen suunnitelman mukaisesti.

Yli viisisataa vuotta aikaisemmin Jumala oli Danielin kautta ennustanut Kristuksen toiminnan alkamisen tarkan ajankohdan samoin kuin hänen kuolemansa ajan.*1

Kun Israelin 70 vuotta kestävä vankeus Babyloniassa oli lopuillaan, Jumala kertoi Danielille, että hän oli säätänyt juutalaisille ja Jerusalemin kaupungille 70 vuosiviikkoa kestävän armonajan.

Tuon ajan kuluessa juutalaisen kansakunnan tuli katua, kääntyä ja valmistautua Messiaan tulemukselle ja siten täyttää sitä koskeva Jumalan tarkoitus.

Daniel kirjoitti myös "pahojen tekojen sovittamisesta" ja "ikuisen oikeudenmukaisuuden saattamisesta voimaan" tämän ajanjakson merkkeinä. Nämä messiaaniset toiminnat osoittaisivat, että Vapahtajan oli määrä tulla tuona aikana (Dan. 9:24).

Danielin profetia osoitti, että Messias ilmestyisi "seitsemän vuosiviikkoa ja kuusikymmentäkaksi vuosiviikkoa" eli yhteensä 69 vuosiviikkoa "Jerusalemin entiselleen palauttamista ja rakentamista koskevan sanan lausumisesta" (Dan. 9:25). Kuudennenkymmenennenyhdeksännen vuosiviikon mentyä "raivataan" Messias eli "voideltu tieltä" (Dan. 9:26) - alkutestissä on viittaus hänen sijaiskuolemaansa. Hän kuolisi seitsemännenkymmenennen viikon puolivälissä, ja siten "hän on lakkauttava teuras - ja ruokauhrin" (Dan. 9:27).

Raamatun profeetallisen periaatteen mukaan profeetallinen päivä vastaa kirjaimellista vuotta (4. Moos. 14:34; Hes. 4:6). *2 Tämän vuosi - päivä - periaatteen mukaisesti nämä Danielin kirjassa mainitut 70 vuosiviikkoa vastaavat 490 kirjaimellista vuotta.

Danielille ilmoitettiin, että tämä ajanjakso alkaisi "Jerusalemin entiselleen palauttamista ja rakentamista koskevan sanan lausumisesta" (Dan. 9:25). Tämä käskysana, joka antoi juutalaisille täydellisen itsenäisyyden, annettiin Persian kuninkaan Artakserkseen seitsemäntenä hallitusvuotena ja se astui voimaan syksyllä 457 eKr. (Esra 7:8,12-26; 9:9). *3 Ennustuksen mukaan 483 vuotta (69 vuosiviikkoa) rakentamiskäskyn jälkeen "voideltu hallitsija" eli Messias ilmestyisi. 483 vuotta vuodesta 457 eKr. eteenpäin tuo meidät syksyyn vuonna 27 jKr., jolloin Jeesus kastettiin ja jolloin hän aloitti julkisen toimintansa. *4 Viitaten näihin ajankohtiin (457 eKr. ja 27 jKr.) Gleason Archer huomauttaa, että tämä oli "mitä merkittävintä tarkkuutta noin vanhan profetian täyttymyksessä. Vain Jumala kykeni ennustamaan hänen Poikansa tulemisen noin hämmästyttävällä täsmällisyydellä; sitä ei voida mitenkään järkiperäisesti selittää." *5

Kasteessaan Jordanvirrassa Jeesus voideltiin Pyhällä Hengellä, ja Jumala tunnusti hänet "Messiaaksi" (hepreaa) eli "Kristukseksi" (kreikkaa) - molemmat sanat merkitsevät "voideltua" (Luuk. 3:21,22; Ap. t. 10:38; Joh. 1:41). Jeesuksen julistus "Aika on täyttynyt" (Mark. 1:15) viittaa tämän aikaennustuksen täyttymykseen.

Seitsemännenkymmenennen vuosiviikon puolivälissä keväällä vuonna 31 jKr., tarkalleen kolme ja puoli vuotta Jeesuksen kasteen jälkeen Messias lakkautti uhrijärjestelmän antamalla oman henkensä. Hänen kuolemansa hetkellä temppelin esirippu yliluonnollisella tavalla "repesi kahtia ylhäältä alas asti" (Matt. 27:51), osoituksena siitä, että Jumala lakkautti koko temppelipalveluksen.

Kaikki teurasuhrit ja ruokauhrit olivat viitanneet tulevan Messiaan kertakaikkiseen ja riittävään uhriin. Kun Jeesus Kristus, todellinen Jumalan Karitsa, uhrattiin Golgatalla meidän syntiemme lunnaiksi (1. Piet. 1:19), vertauskuva kohtasi täyttymyksensä ja varjo sulautui todellisuuteen. Maallinen temppelipalvelus ei enää ollut tarpeellista.

Täsmälleen ennustettuna aikana pääsiäisjuhlan yhteydessä hän kuoli. Paavali kirjoittaakin: "Meidän pääsiäislampaamme, Kristus, on jo teurastettu" (1. Kor. 5:7). Tämä hämmästyttävän tarkka aikaprofetia muodostaa yhden voimakkaimmista todisteista sille perustavalle historialliselle totuudelle, että Jeesus Kristus on kauan sitten ennustettu maailman Vapahtaja.

Vapahtajan ylösnousemus. Raamattu ei ennustanut ainoastaan Vapahtajan kuolemaa vaan myös hänen ylösnousemuksensa. Daavid ennusti, "ettei Herra hylkää häntä tuonelaan eikä hänen ruumiinsa maadu" (Ap. t. 2:31; vrt. Ps. 16:10). Vaikka Kristus olikin herättänyt muita kuolleista (Mark. 5:35-42; Luuk. 7:11-17; Joh. 11), hänen oma ylösnousemuksensa osoitti, että hänellä oli valta julistaa olevansa maailman Vapahtaja: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole" (Joh. 11:25,26).

Ylösnousemuksensa jälkeen hän julisti: "älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet" (Ilm. 1:17,18).

Jeesuksen Kristuksen kaksi luontoa

Kirjoittaessaan "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme" (Joh. 1:14), Johannes esitti syvällisen totuuden. Jumalan tuleminen ihmiseksi on salaisuus. Raamatun mukaan Jumalan ilmestyminen lihassa on "uskomme pyhä salaisuus" (1. Tim. 3:16).

Maailmojen Luoja, hän, jossa oli jumaluuden koko täyteys, tuli avuttomana lapsena seimeen. Hän oli kaikkia enkeleitä paljon korkeampi, yhdenvertainen Isän kanssa kunniassa ja kirkkaudessa, ja kuitenkin hän alentui kantamaan ihmisyyden viittaa!

Voimme vain hämärästi tajuta tämän pyhän salaisuuden merkitystä ja silloinkin vain pyytämällä valaistusta Pyhältä Hengeltä. Yrittäessämme käsittää Jumalan tulemista ihmiseksi meidän on hyvä muistaa, että "salatut asiat ovat vain Herran, meidän Jumalamme, tiedossa, mutta ne asiat, jotka hän on ilmoittanut, ovat tarkoitetut meille ja lapsillemme" (5. Moos. 29:28).

Mitä todisteita meillä on Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta? Miten hän itse ymmärsi itsensä? Tunnustivatko ihmiset hänen jumaluutensa?

1. Hänen jumalalliset ominaisuutensa
Kristuksen ominaisuudet ovat jumaluudelle kuuluvia. Hän on kaikkivoipa. Hän sanoi: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä" (Matt. 28:18; Joh. 17:2).

Hän on kaikkitietävä. Hänessä, Paavali kirjoittaa, "kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol. 2:3).

Jeesus vakuuttaa: "Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti" (Matt. 28:20), ja edelleen; "Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään" (Matt. 18:20). Vaikka hän jumaluutensa puolesta luonnollisesti on kaikkialla läsnäoleva, ihmiseksi tullut Kristus on vapaaehtoisesti rajoittanut itseään tässä suhteessa. Hän on valinnut olla kaikkialla läsnä Pyhän Hengen työn kautta (Joh. 14:16-18).

Heprealaiskirjeessä korostetaan Jeesuksen muuttumattomuutta: "Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti" (Hepr. 13:8).

Niin kuin Isä, niin hänkin on "elämän lähde" (Joh. 5:26). Johannes todisti Jeesuksesta: "Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo" (Joh. 1:4). Kristuksen julistus "Minä olen ylösnousemus ja elämä" (Joh. 11:25) vahvisti sen tosiasian, että hänessä on "alkuperäinen elämä, joka ei ole muualta saatu tai jostakin muusta johtuva." *6

Pyhyys on osa hänen luontoaan. Ilmoittaessaan Jeesuksen syntymästä enkeli sanoi Marialle: "Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi" (Luuk. 1:35). Nähdessään Jeesuksen saastaisen hengen vallassa ollut mies huusi: "Minä tiedän, kuka sinä olet, Jumalan Pyhä!" (Mark. 1:24).

Hän on rakkaus. "Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden", Johannes kirjoitti, "että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme" (1. Joh. 3:16).

Hän on iankaikkinen. Jesaja käyttää hänestä nimitystä "Iankaikkinen Isä" (Jes. 9:5). Miika sanoo, että "hänen juurensa ovat muinaisuudessa, ikiaikojen takana" (Miika 5:1). Paavali kirjoitti Kristuksesta, että "hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta" (Kol. 1:17), ja Johannes vakuuttaa: "Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä" (Joh. 1:2,3). *7

2. Hänen jumalalliset kykynsä ja oikeutensa
Jumalan tekojen ilmaistaan olevan myös Jeesuksen tekoja. Hänen osoitetaan olevan sekä luoja (Joh. 1:3; Kol. 1:16) että kaiken ylläpitäjä - "Hän pitää kaiken koossa" (Kol. 1:17; Hepr. 1:3). Hänen äänensä voimasta kuolleet nousevat haudoista (Joh. 5:28,29) ja hän on tuomitseva maailman ajan lopussa (Matt. 25:31,32). Hänellä on valta antaa syntejä anteeksi (Matt. 9:6; Mark. 2:5-7).

3. Hänen jumalalliset nimensä
Jeesuksen nimet paljastavat hänen jumalallisen luontonsa. Immanuel merkitsee "Jumala on meidän kanssamme" (Matt. 1:23). Sekä uskovat että pahat henget puhuttelivat häntä Jumalan Pojaksi (Mark. 1:1; Matt. 8:29; vrt. Mark. 5:7). Vanhan testamentin pyhää Jumalan nimeä Jahvea sovelletaan Jeesukseen. Matteus käytti profeetta Jesajan sanoja (40:3). "Raivatkaa Herralle tie" kuvatessaan valmistautumista Kristuksen toimintaa varten (Matt. 3:3). Johannes samasti Jeesuksen valtaistuimellaan istuvaan Herraan Sebaotiin (Jes. 6:1,3; Joh. 12:41).

4. Hänen jumaluutensa tunnustettiin
Johannes kuvasi Jeesusta jumalallisena Sanana, joka "tuli lihaksi" (Joh. 1:1,14). Tuomas tunnusti ylösnousseen Kristuksen Herrakseen ja Jumalakseen (Joh. 20:28). Paavali viittasi Kristukseen olentona, "joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala" (Room. 9:5), ja Heprealaiskirjeessä häntä puhutellaan Jumalana ja Herrana, joka on laskenut maan perustukset (Hepr. 1:8,10). *8

5. Hänen henkilökohtainen todistuksensa
Jeesus itse ilmaisi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Hän käytti itsestään nimitystä "Minä olen" (Joh. 8:58), jota nimitystä Jumala käytti itsestään Vanhassa testamentissa. Jumala oli hänelle oma Isä eikä vain meidän Isämme (Joh. 20:17). Kun hän sanoi "Minä ja Isä olemme yhtä" (Joh. 10:30), hän esitti väitteen, jonka mukaan hän oli "yhtä olemusta" Isän kanssa, "ja ominaisuuksiltaan samankaltainen". *9

6. Hän on yhdenvertainen Jumalan kanssa
Hänen yhdenvertaisuutensa Isän Jumalan kanssa ilmenee kastekäskyssä (Matt. 28:19), apostolisessa siunauksessa (2. Kor. 13:13), hänen jäähyväissanoissaan (Joh. 14-16) ja Paavalin esityksessä hengellisistä lahjoista (1. Kor. 12:4-6). Raamatun mukaan Jeesus on Jumalan kirkkauden säteily ja "hänen olemuksensa kuva" (Hepr. 1:3). Kun Jeesusta pyydettiin näyttämään Isä Jumala, hän vastasi: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän" (Joh. 14:9).

7. Häntä palvotaan ja kumarretaan niin kuin Jumalaa
Jeesuksen opetuslapset "kumarsivat häntä" (Matt. 28: 17). Hänestä sanotaan: "Kaikki Jumalan enkelit kumartakoot häntä" (Hepr. 1:6). Paavali kirjoitti, että "Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava - - ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: 'Jeesus Kristus on Herra'" (Fil. 2:10,11). Kristukselle kuten Isälle Jumalallekin osoitetaan kunniaa "aina ja ikuisesti" (2. Tim. 4:18; Hepr. 13:21; vrt. 2. Piet. 3:18).

8. Hänen jumalallinen luontonsa on välttämättömyys
Kristus sovitti ihmiskunnan Jumalan kanssa. Ihmiset tarvitsivat täydellisen ilmoituksen Jumalan luonteesta voidakseen päästä henkilökohtaiseen suhteeseen hänen kanssaan. Kristus täytti tämän tarpeen ilmaisemalla Jumalan kirkkauden (Joh. 1:14). "Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet" (Joh. 1:18; vrt. 17:6). Jeesus todisti: "Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän" (Joh. 14:9).

Täydellisessä riippuvuussuhteessa Isäänsä (Joh. 5:30) Kristus käytti jumalallista voimaa ilmaistakseen Jumalan rakkautta. Jumalallisella voimalla hän ilmoitti itsensä rakastavana Vapahtajana, jonka Isä oli lähettänyt parantamaan, uudistamaan ja antamaan syntejä anteeksi (Luuk. 6:19; Joh. 2:11; 5:1-15,36; 11:41-45; 14:11; 8:3-11). Milloinkaan hän ei kuitenkaan tehnyt ihmettä välttyäkseen henkilökohtaisilta vaikeuksilta tai kärsimyksiltä, joita muut ihmiset joutuisivat kokemaan, mikäli joutuisivat samankaltaisiin olosuhteisiin.

Jeesus Kristus on yhtä Isä Jumalan kanssa, "yhtä luonnoltaan, luonteeltaan ja aikomuksiltaan." *10 Hän on tosi Jumala.

Jeesus Kristus on tosi ihminen
Raamattu todistaa, että Kristuksella on jumalallisen luontonsa lisäksi ihmisluonto. Tämän opetuksen omaksuminen on ratkaisevan tärkeä. "Jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta", ja yksikään, joka ei sitä tunnusta, "ei ole Jumalasta" (1. Joh. 4:2,3). Kristuksen inhimillinen syntymä, hänen kehittymisensä, hänen luonteenominaisuutensa ja hänen henkilökohtainen todistuksensa tarjoavat todisteen hänen ihmisyydestään.

1. Hänen inhimillinen syntymänsä
"Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme" (Joh. 1:14). Tässä 'liha' tarkoittaa 'ihmisluontoa', luontoa, joka on alempiarvoinen kuin hänen taivaallinen luontonsa. Paavali kirjoittaa hyvin selkeästi: "Kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi" (Gal. 4:4; vrt. 1. Moos. 3:15). Kristus "tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa" (Fil. 2:7,8). Tämä Jumalan ilmestyminen ihmislihassa on "uskomme pyhä salaisuus" (1. Tim. 3:16).

Jeesuksen sukuluettelossa hänet esitetään Daavidin poikana ja Abrahamin poikana (Matt. 1:1). Inhimillisen luontonsa puolesta hän "oli Daavidin jälkeläinen" (Room. 1:3; 9:5) ja "Marian poika" (Mark. 6:3). Vaikka hän oli syntynyt naisesta niin kuin jokainen muukin lapsi, hänen syntymänsä oli kuitenkin hyvin poikkeava ja ainutlaatuinen. Maria oli neitsyt ja tämä lapsi oli siinnyt Pyhästä Hengestä (Matt. 1:20-23; Luuk. 1:31-37). äitinsä välityksellä hän saattoi sanoa olevansa tosi ihminen.

2. Hänen inhimillinen kehityksensä
Jeesus oli inhimillisten kehityslakien alainen. Hän "kasvoi, vahvistui ja täyttyi viisaudella, ja Jumalan armo seurasi häntä" (Luuk. 2:40; vrt. jae 52). Kaksitoistavuotiaana hän tuli tietoiseksi jumalallisesta tehtävästään (Luuk. 2:46-49). Kautta poikavuosiensa hän oli vanhemmilleen kuuliainen (Luuk. 2:51).

Tie ristille oli jatkuvaa kasvua kärsimyksissä, jotka esittivät tärkeää osaa hänen kehityksessään. "Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus. Kun hän oli saavuttanut täydellisyyden, hänestä tuli iankaikkisen pelastuksen tuoja, kaikkien niiden pelastaja, jotka ovat hänelle kuuliaisia" (Hepr 5:8,9; vrt. 2:10,18). Siitä huolimatta, että hän koki elämässään kehitysvaiheita, hän ei tehnyt syntiä.

3. Häntä nimitettiin "mieheksi"
Pietari esittelee hänet "miehenä" (Ap. t. 2:22). Paavali kirjoittaa Jumalan armosta, joka on tullut "yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen" ansiosta (Room. 5:15). Paavali viittasi Kristukseen kirjoittaessaan, että kuolleitten ylösnousemus on "alkanut ihmisestä" (1. Kor. 15:21). "Välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä" on, kuten apostoli kirjoittaa, "ihminen Kristus Jeesus" (1. Tim. 2:5). Jeesus itse viittaa itseensä miehenä puhuessaan vastustajilleen: "Te haluatte tappaa minut - miehen, joka on sanonut teille totuuden" (Joh. 8:40).

Jeesuksen itsestään mielellään käyttämä nimitys, joka esiintyy evankeliumeissa 77 kertaa, oli "Ihmisen Poika" (vrt. Matt. 8:20; 26:2). Nimitys Jumalan Poika kiinnittää huomion hänen asemaansa jumaluudessa. Nimi Ihmisen Poika korostaa hänen yhteyttään ihmissukuun hänen lihaksitulemisensa välityksellä.

4. Hänen inhimilliset ominaisuutensa
Jumala teki ihmisestä "lähes kaltaisesi olennon" (Ps. 8:6). Vastaavasti Raamattu esittää, että Jeesus lyhyeksi aikaa asetettiin "enkeleitä alemmaksi" (Hepr. 2:9).

Kristuksen oli oltava todella ihminen; se oli osa hänen tehtävästään. Se edellytti, että hän omisti ihmisluontoon kuuluvat olennaiset ominaisuudet. Hän oli "lihaa ja verta" (Hepr. 2:14). "Joka suhteessa" Kristuksen piti tulla ihmisten "kaltaiseksi" (Hepr. 2:17). Hänen inhimillinen luontonsa omasi samoja henkisiä ja fyysisiä tunteita ja tuntemuksia kuin muukin ihmiskunta: nälkää, janoa, väsymystä ja murhetta (Matt. 4:2; Joh. 19:28; 4:6; Matt. 26:38).

Palvellessaan muita hän ilmaisi myötätuntoa, vanhurskasta vihaa ja murhetta (Matt. 9:36; Mark. 3:5). Toisinaan hän oli järkyttynyt ja jopa itki (Joh. 12:27; 11:33,35; Luuk. 19:41). "Ihmiselämänsä päivinä Jeesus ääneen itkien rukoili" (Hepr. 5:7); kerran "hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin" (Luuk. 22:44). Hänen rukouselämänsä ilmaisi hänen täydellistä riippuvuuttaan Jumalasta (Matt. 26:39-44; Mark. 1:35; 6:46; Luuk. 5:16; 6:12).

Jeesus koki kuoleman (Joh. 19:30,34). Hän nousi ylös kuolleista ruumiillisessa muodossa, ei pelkkänä henkenä (Luuk. 24:36-43).

5. Hänen ihmisyytensä rajat
Raamattu osoittaa, että Kristus on toinen Aadam, hän eli "syntisten ihmisten kaltaisena" (Room. 8:3). Missä määrin hän samastui langenneeseen ihmiskuntaan eli oli sen kaltainen? On ratkaisevan tärkeää, että ymmärrämme oikein Raamatun käyttämän ilmauksen "syntisten ihmisten kaltaisena". Epätäsmälliset näkemykset ovat aiheuttaneet tässä suhteessa erimielisyyttä ja kiistoja kautta koko kristillisen seurakunnan historian.

a. Hän tuli "syntisten ihmisten kaltaisena"
Erämaassa ylennetty käärme, josta aikaisemmin on jo puhuttu, auttaa meitä ymmärtämään Kristuksen inhimillistä luontoa. Niin kuin myrkyllisten käärmeitten kaltaiseksi muotoiltu vaskinen käärmeenkuva ylennettiin ihmisten parantamiseksi, samoin Jumalan Poika tuli "syntisten ihmisten kaltaisena" ollakseen maailman Vapahtaja.

Ennen lihaksi tulemistaan Jeesuksella oli "Jumalan muoto", toisin sanoen jumalallinen luonto oli hänessä alusta alkaen (Joh. 1:1; Fil. 2:6,7). Ottaessaan "orjan muodon" hän asetti syrjään jumalalliset etuoikeutensa. Hänestä tuli hänen Isänsä palvelija (Jes. 42:1), jonka tehtävänä oli toteuttaa Isänsä tahtoa (Joh. 6:38; Matt. 26:39,42). Hän puki jumaluutensa ihmisyyteen, hän tuli "ihmisen turmeltuneen luonnon" tai "syntisten ihmisten kaltaisena" (vrt. Room. 8: 3). *11 Näin sanottaessa ei vähimmässäkään määrin tahdota esittää, että Jeesus Kristus olisi syntinen tai että hän olisi osallistunut syntisiin tekoihin tai ajatuksiin. Vaikka hän tulikin syntisen lihan muodossa tai kaltaisena, hän oli synnitön, ja hänen synnittömyytensä on täysin kiistaton.

b. Hän oli toinen Aadam
Raamattu vertaa toisiinsa Aadamia ja Kristusta. Aadamia Raamattu nimittää ensimmäiseksi ihmiseksi ja Kristusta viimeiseksi Aadamiksi tai toiseksi ihmiseksi (1. Kor. 15:45,47). Mutta Aadamilla oli Kristukseen nähden edullisempi asema. Ennen lankeemustaan hän eli paratiisissa. Hän oli täydellinen ihminen, jonka ruumiin ja mielen voimat olivat täydessä kukoistuksessaan.

Näin ei ollut Jeesuksen laita. Hänen ottaessaan päälleen ihmisluonnon ihmissuku oli jo vuosituhansien aikana rappeutunut tällä synnin kiroamalla planeetalla. Voidakseen pelastaa syvälle turmelukseen vajonneen ihmiskunnan Kristuksen oli otettava ihmisluonto, joka verrattuna Aadamin lankeamattomaan luontoon oli fyysisiltä ja henkisiltä voimiltaan heikentynyt - vaikkakaan hän ei tehnyt syntiä. *12

Kun Kristus otti päälleen ihmisluonnon, jossa näkyivät synnin seuraukset, hän joutui kokemaan inhimillistä heikkoutta kuten kuka tahansa. Hän oli "kipujen mies, sairauden tuttava" (Jes. 53:3). "Ihmiselämänsä päivinä Jeesus ääneen itkien rukoili ja huusi avukseen häntä, jolla oli valta pelastaa hänet kuolemasta" (Hepr. 5:7); siten hän oppi tuntemaan ihmiskunnan tarpeet ja heikkoudet.

Näin "Kristuksen ihmisyys ei ollut Aadamin ihmisyyttä sellaisena, kuin tuo ihmisyys ilmeni Aadamissa ennen syntiinlankemusta, mutta se ei ollut myöskään langennutta ihmisyyttä eli joka suhteessa samanlaista ihmisyyttä kuin Aadamissa ilmeni lankeemuksen jälkeen. Se ei ollut lankeamattoman Aadamin ihmisyyttä, sillä siihen kuului langenneen ihmisyyden viattomia heikkouksia. Se ei ollut myöskään langenneen Aadamin ihmisyyttä, sillä se ei ollut koskaan syyllistynyt moraaliseen epäpuhtauteen. Se oli sen vuoksi mitä kirjaimellisimmin meidän ihmisyyttämme, mutta ilman syntiä." *13

c. Hänen kiusauksensa
Miten kiusaukset vaikuttivat Kristukseen? Oliko hänen helppo vai vaikea vastustaa niitä? Hänen suhteensa kiusauksiin osoittaa, että hän oli tosi ihminen.

ca. "Koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin."
Se tosiasia, että Kristus oli "koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin" (Hepr. 4:15), osoittaa, että hän oli osallinen inhimillisestä luonnosta. Kiusaus ja mahdollisuus langeta syntiin olivat todellisuutta Kristukselle. Jos hän ei olisi voinut tehdä syntiä, hän ei olisi myöskään ollut ihminen eikä meidän esimerkkimme. Kristus otti ihmisluonnon, ja tähän sisältyi myös mahdollisuus myöntyä kiusaukseen.

Miten hän saattoi olla "koeteltu kaikessa" kuten me olemme?

Ilmeisestikään Raamattu ei tarkoita sitä, että hän kohtasi täsmälleen samankaltaiset kiusaukset kuin me kohtaamme nykyaikana. Hän ei voinut koskaan olla kiusauksessa katsoa turmelevia TV-ohjelmia tai rikkoa nopeusrajoituksia autolla.

Kaikkien kiusausten peruskysymyksenä on kysymys siitä, alistammeko tahtomme Jumalalle. Kohdatessaan kiusauksen Jeesus aina säilytti yhteytensä Jumalaan. Olemalla jatkuvassa yhteydessä jumalalliseen voimaan hän vastusti menestyksekkäästi voimakkaimpiakin kiusauksia siitä huolimatta, että hän oli ihminen.

Kristuksen voitto kiusauksesta teki hänestä kykenevän suhtautumaan säälivästi inhimilliseen heikkouteen. Meidän voittomme kiusauksesta perustuu siihen, että säilytämme riippuvuutemme hänestä. "Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää" (1. Kor. 10:13).

On muistettava, että loppujen lopuksi "pysyy selittämättömänä salaisuutena kuolevaisille ihmisille, miten Kristus saattoi olla kiusattu kaikessa niin kuin mekin ja kuitenkin olla ilman syntiä." *14

cb. "Käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset."
Kun Kristusta kiusattiin, hän kärsi (Hepr. 2:18). Hänet tehtiin täydelliseksi "kärsimysten kautta" (Hepr. 2:10). Koska hän itse joutui kohtaamaan kiusausten voiman, voimme olla varmoja siitä, että hän osaa auttaa kaikkia kiusattuja.

Miten Kristus kärsi kiusauksessa? Vaikka tuli ihmiseksi "syntisen ihmisen kaltaisena", hänessä ei ollut ainoatakaan synnin tahraa. Mutta tästä johtui, että hänen pyhä olemuksensa oli äärimmäisen herkkä. Pahan kohtaaminen tuotti hänelle tuskaa. Koska hän kärsi suhteessa pyhyytensä täydellisyyteen, kiusaus tuotti Jeesukselle enemmän kärsimystä kuin mikään muu. *15

Miten paljon Kristus kärsi? Hänen kokemuksensa erämaassa, Getsemanessa ja Golgatalla osoittivat, että hän vastusti kiusausta vuodattamalla verta taistelussa (Hepr. 12:4).

Kristus ei ainoastaan kärsinyt enemmän suhteessa pyhyyteensä, hän kohtasi myös voimakkaampia kiusauksia kuin me ihmiset joudumme kohtaamaan. B. F. Wescott kirjoittaa: "Myötätunto syntistä kohtaan hänen koetuksessaan ei edellytä kokemusta synnistä, vaan kokemusta siitä kiusauksen voimasta, jonka vain synnitön voi täysimääräisesti kokea. Se joka lankeaa, antaa periksi kiusaukselle ennen sen viimeistä huippua." *16 F. F. Bruce on samaa mieltä todetessaan: "Kuitenkin Kristus kesti voitokkaasti jokaisen kokeen heikentymättä vähimmässäkään määrin uskossaan Jumalaan tai kuuliaisuudessaan häntä kohtaan. Tällainen kestävyys merkitsee enemmän, ei vähemmän, kuin tavallinen inhimillinen kärsimys." *17

Kristus joutui kohtaamaan myös voimakkaan kiusauksen sellaisella alueella, jota kukaan ihminen ei koskaan voi kokea - kiusauksen käyttää jumalallista voimaansa omaksi hyväkseen. Ellen G. White kirjoittaa: "Hän oli vastaanottanut taivaallisten valtojen kunnioituksen ja oli tottunut ehdottomaan valtaan. Hänelle oli yhtä vaikeata pysyttäytyä ihmisyyden tasolla kuin on ihmisille nousta heidän turmeltuneen luontonsa matalan tason yläpuolelle ja osallistua jumalallisesta luonnosta." *18

d. Olisiko Kristus voinut tehdä syntiä?
Kristityt antavat erilaisia, toisistaan poikkeavia vastauksia kysymykseen, olisiko Kristus voinut tehdä syntiä. Yhdymme Philip Schaffiin, joka kirjoittaa: "Jos Kristukselle olisi alusta alkaen annettu kyky, joka olisi merkinnyt sitä, että hänen oli mahdotonta missään tapauksessa tehdä syntiä, hän ei olisi voinut olla tosi ihminen eikä myöskään meidän esimerkkimme: hänen pyhyytensä ei silloin olisikaan ollut hänen omaa ansiotaan vaan ylimääräinen ja ulkoapäin annettu lahja, ja hänen kiusauksensa olisivat olleet epätodellista näytelmää." *19 Karl Ullmann lisää: "Kiusauksen historialla, miten sitä sitten olisikin selitetty, ei olisi ollut mitään merkitystä, ja Heprealaiskirjeen sanonta 'häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan' olisi ollut mieltä vailla." *20

6. Jeesuksen Kristuksen inhimillisen luonnon synnittömyys
On itsestään selvää, että Jeesuksen jumalallinen luonto oli synnitön. Mutta miten oli hänen inhimillisen luontonsa laita?

Raamattu esittää Jeesuksen ihmisyyden synnittömänä. Hänen syntymänsä oli yliluonnollinen. "Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä" (Matt. 1:20). Häntä nimitettiin jo hänen syntymänsä hetkellä pyhäksi (Luuk. 1:35). Hän otti päälleen ihmisluonnon sen langenneessa tilassa, jossa näkyvät synnin seuraukset, mutta hän ei osallistunut synnistä. Hän oli yhtä ihmissuvun kanssa, mutta kuitenkin ilman syntiä.

Jeesus oli "koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin"; hän oli "pyhä, viaton, tahraton, hänet on erotettu syntisistä" (Hepr. 4:15; 7:26). Paavali kirjoitti, että hän "oli puhdas synnistä" (2. Kor. 5:21). Pietari todisti, että Kristus "ei syntiä tehnyt" sekä että "hänen suustaan ei valhetta kuultu" (1. Piet. 2:22). Kristusta verrattiin virheettömään ja tahrattomaan karitsaan (1. Piet. 1:19). "Kristus" Johannes sanoi, "on synnitön" (1. Joh. 3:5).

Jeesus otti päälleen meidän luontomme kaikkine heikkouksineen, mutta hän oli vapaa perinnöllisestä turmeluksesta ja kaikesta synnistä. Hän saattoi haastaa vastustajansa sanomalla: "Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä?" (Joh. 8:46). Kohdatessaan ankarimman koetuksensa hän julisti: "Tämän maailman ruhtinas on jo tulossa. Mitään valtaa ei hänellä minuun ole" (Joh. 14:30). Jeesuksella ei ollut mitään pahoja taipumuksia tai edes synnillisiä himoja. Yksikään kiusausten aalto ei voinut murtaa hänen yhteyttään Jumalaan.

Jeesus ei koskaan esittänyt synnintunnustusta tai uhrannut uhria itsensä tähden. Hän ei rukoillut: "Isä, anna minulle anteeksi," vaan sen sijaan: "Isä, anna heille anteeksi" (Luuk. 23:34). Jeesus oli aina kuuliainen Isänsä tahdolle ja piti jatkuvasti yllä riippuvuuttaan Isästä (vrt. Joh.5:30).

Toisin kuin langenneen ihmiskunnan, Jeesuksen hengellinen luonto on puhdas ja pyhä, ilman ainuttakaan synnin tahraa. *21 Olisi erehdys ajatella hänen olevan kaikella tavoin meidän kaltaisemme ihminen. Hän on toinen Aadam, ainoalaatuinen Jumalan Poika. Meidän ei tule myöskään ajatella häntä ihmisenä, jolla on taipumuksia syntiin. Vaikka hänen inhimillinen luontonsa oli kiusattu kaikessa niin kuin ihmisluontoa kiusataan, hän ei kertaakaan langennut, hän ei kertaakaan tehnyt syntiä. Koskaan hänessä ei ollut pahaa taipumusta. *22

Jeesus on todellakin ihmisyyden korkein ja pyhin esimerkki. Hän on synnitön, ja kaikissa teoissaan hän ilmaisi täydellisyyttä. Hän oli todellakin täydellinen esimerkki synnittömästä ihmisestä.

7. Miksi Kristuksen oli otettava ihmisluonto
Raamattu esittää useita syitä siihen, että Kristuksella oli oltava ihmisluonto.

a. Ollakseen ihmissuvun ylipappi
Messiaana Jeesuksen oli asetuttava ylipapin asemaan eli välittäjäksi Jumalan ja ihmisen välille (Sak. 6:13; Hepr. 4:14-16). Tämä tehtävä edellytti ihmisluontoa. Kristus täytti tehtävän vaatimukset: 1) Hän oli "armahtava ja uskollinen" koska "hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi" (Hepr. 2:17). 2) "Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan" (Hepr. 2:18). 3) "Hän kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin" (Hepr. 4:15).

b. Pelastaakseen turmeltuneimmankin ihmisen
Voidakseen tavoittaa ihmiset sieltä, missä nämä ovat, ja voidakseen pelastaa toivottomimmankin, Jeesus laskeutui orjan tasolle (Fil. 2:7).

c. Antaakseen henkensä maailman syntien edestä
Kristuksen jumalallinen luonto ei voinut kuolla. Kuollakseen Kristuksen oli siis omistettava ihmisluonto. Hän tuli ihmiseksi ja kärsi synnin rangaistuksen, mikä on kuolema (Room. 6:23; 1. Kor. 15:3). Ihmisolentona hän maistoi kuolemaa kaikkien puolesta (Hepr. 2:9).

d. Ollakseen meidän esimerkkimme
Antaakseen ihmisille esimerkin siitä, miten heidän tulisi elää, Kristuksen oli elettävä ihmisenä synnitön elämä. Toisena Aadamina hän osoitti vääräksi myytin, jonka mukaan ihmisolennot eivät voi olla kuuliaisia Jumalan laille eivätkä voittaa syntiä. Hän osoitti, että ihmisen on mahdollista noudattaa Jumalan tahtoa. Siinä, missä ensimmäinen Aadam lankesi, toinen Aadam saavutti voiton synnistä ja Saatanasta ja tuli sekä Vapahtajaksemme että täydelliseksi esimerkiksemme. Hänen voimassaan hänen voittonsa voi olla meidän (Joh. 16:33).

Katselemalla häntä me "muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen" (2. Kor. 3:18). "Juoskaamme - - katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. - - Ajatelkaa häntä, joka kesti syntisten ankaran vastustuksen, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi" (Hepr. 12:1-3). Todellakin Kristus kärsi "teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään" (1. Piet. 2:21; vrt. Joh. 13:15).

Kahden luonnon ykseys

Jeesuksella Kristuksella on kaksi luontoa: sekä jumalallinen että inhimillinen. Hän on jumalihminen. Mutta on huomattava, että lihaantulossa liike on Jumalasta ihmiseen, ei ihmisestä Jumalaan: iankaikkinen Jumalan Poika otti ihmisluonnon, ei ihminen Jeesus jumalallista luontoa.

Jeesuksessa nämä kaksi luontoa yhtyivät yhdeksi persoonaksi. Tarkastelemme seuraavassa raamatullista todistusaineistoa tästä totuudesta:

Kristuksessa on kahden luonnon ykseys
Raamatun mukaan Jeesuksella on yksi persoona, ei kahta. Useat tekstit viittaavat Kristuksen jumalalliseen ja inhimilliseen luontoon mutta kuitenkin puhuvat vain yhdestä persoonasta. Paavali kuvaili Jeesusta Kristusta Jumalan Pojaksi (jumalallinen luonto), joka oli vaimosta syntynyt (inhimillinen luonto; Gal. 4:4). Niinpä Jeesuksella "oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen" (jumalallinen luonto); hän "otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi" (inhimillinen luonto; Fil. 2:6,7).

Kristuksen kaksinainen luonto ei merkitse sitä, että jokin epämääräinen jumalallinen voima tai vaikutus olisi liittynyt hänen ihmisyyteensä. "Sana", Johannes kirjoittaa, "tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta" (Joh. 1:14). Paavali kirjoitti, että Jumala lähetti "oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena" (Room. 8:3); jumalisuuden salaisuus sisältää sen että Jumala "ilmestyi ihmisruumiissa" (1. Tim. 3:16; vrt. 1. Joh. 4:2).

Kahden luonnon toisiinsa liittyminen
Toisinaan Raamattu kuvailee Jumalan Poikaa ihmisluontoon liittyvin ilmaisuin. Herra lunasti seurakunnan itselleen omalla verellään (Ap. t. 20:28; vrt. Kol. 1:13,14). Toisin paikoin taas Raamattu kuvailee Ihmisen Poikaa hänen jumalallisen luontonsa kannalta (vrt. Joh. 3:13; 6:62; Room. 9:5).

Kun Kristus tuli maailmaan, hänelle luotiin ruumis (Hepr. 10:5). Hänen jumaluutensa verhoutui ihmisyyteen. Tämä ei tapahtunut siten, että hänen ihmisyytensä olisi muuttunut jumaluudeksi tai hänen jumaluutensa ihmisyydeksi. Hänen luontonsa ei muuttunut toiseksi, vaan hän omaksui ihmisyyden. Näin jumaluus ja ihmisyys liittyivät toisiinsa.

Tullessaan ihmiseksi Kristus ei lakannut olemasta Jumala eikä hänen jumaluuttaan myöskään alennettu ihmisyyden tasolle. Kumpikin luonto pysyi voimassa. "Hänessä", Paavali kirjoitti, "on jumaluus ruumiillistunut koko täyteydessään" (Kol. 2:9). Kun Jeesus naulittiin ristille, hänen inhimillinen luontonsa kuoli mutta ei hänen jumaluutensa, sillä se olisi ollut mahdotonta.

Kahden luonnon ykseyden välttämättömyys
Kristuksen kahden luonnon keskinäisten suhteiden ymmärtäminen auttaa saamaan selkeän näkemyksen Kristuksen tehtävästä ja ihmisen pelastuksesta.

1. Ihmisen sovittamiseksi Jumalan kanssa
Vain jumalallis-inhimillinen Vapahtaja saattoi tuoda pelastuksen. Voidakseen tehdä uskovat osallisiksi jumalallisesta luonnostaan Kristus omaksui itselleen inhimillisen luonnon. Jumalihmisen veren ansioiden välityksellä uskovat voivat tulla "osallisiksi jumalallisesta luonnosta" (2. Piet. 1:4).

Jaakobin unessaan näkemät portaat, jotka kuvasivat Kristusta, ulottuvat meidän luoksemme. Kristus otti ihmisluonnon ja voitti, jotta me ottamalla hänen luontonsa voisimme voittaa. Hän tarttuu jumalallisella kädellään Jumalan valtaistuimeen samalla kun hänen ihmisyytensä tarttuu ihmissukuun. Näin hän yhdistää meidät Jumalaan, maan taivaaseen.

Yhdistynyt jumalallis-inhimillinen luonto tekee mahdolliseksi Kristuksen sovittavan uhrin. Ihmiskunnan syntejä ei olisi voinut sovittaa synnitön ihminen, ei edes enkeli. Ainoastaan jumalallis-inhimillinen Luoja kykeni lunastamaan ihmiskunnan.

2. Jumaluuden verhoamiseksi ihmisyydellä
Kristus verhosi jumaluutensa ihmisyyden vaipalla kun hän pani syrjään taivaallisen kirkkautensa ja majesteettiutensa, jotta syntiset voisivat kestää hänen läsnäolonsa tuhoutumatta. Vaikka hän oli edelleen Jumala, hän ei näyttänyt Jumalalta (Fil. 2:6-8).

3. Synnin voittamiseksi
Kristuksen ihmisyys yksin ei olisi riittänyt Saatanan voimakkaiden hyökkäysten voittamiseen. Hän kykeni voittamaan synnin koska "hänessä on jumaluus ruumiillistunut koko täyteydessään" (Kol. 2:9). Koska Kristus turvautui täydellisesti Isään (Joh. 5:19,30; 8:28), "hänen jumalallinen voimansa liittyneenä ihmisyyteen saavutti ihmisen puolesta äärettömän voiton." *23

Kristuksen kokemus voittoisasta elämästä ei ole yksin hänen etuoikeutensa. Jumalan koko täyteys voi vallata myös meidät (Ef. 3:19). Kristuksen jumalallisen voiman kautta me voimme osallistua kaikesta, "mikä kuuluu tosi elämään ja jumalanpelkoon".

Avain tähän kokemukseen on usko hänen lahjoittamiinsa suuriin ja kalliisiin lupauksiin, joiden avulla me pääsemme pakoon turmelusta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, ja tulemme osallisiksi jumalallisesta luonnosta (2. Piet. 1:3,4). Kristus tarjoaa meille saman voiman, jonka avulla hän voitti, jotta kaikki voisivat olla kuuliaisia ja elää voitokkaasti.

Kristuksen lohdullinen lupaus voittajille kuuluu: "Sen, joka voittaa, minä annan istua kanssani valtaistuimellani, niin kuin minäkin olen voittoni jälkeen asettunut Isäni kanssa hänen valtaistuimelleen" (Ilm. 3:21).

Kristuksen virat

Profeetan, papin ja kuninkaan virat olivat laadultaan sellaiset, että yleensä niihin asettaminen edellytti erityistä toimitusta, johon liittyi öljyllä voiteleminen (1. Kun. 19:16; 2. Moos. 30:30; 2. Sam. 5:3). Kaikki nämä kolme virkaa kuuluivat profetioiden mukaan Messiaalle, Voidellulle. Kristus toteuttaa työtään välittäjänä Jumalan ja ihmisen välillä profeettana, pappina ja kuninkaana. Profeettana Kristus ilmoittaa meille Jumalan tahdon, pappina hän edustaa meitä Jumalan edessä ja kuninkaana hän hallitsee Jumalan kansaa.

Kristus profeettana
Jumala ilmoitti Moosekselle Kristuksen profeetallisen viran: "Minä annan heidän omien jälkeläistensä joukosta nousta profeetan, joka on sinun kaltaisesi; minä panen sanani hänen suuhunsa, ja profeetta puhuu kaiken, minkä minä hänen puhuttavakseen annan" (5. Moos. 18:18). Jeesuksen aikalaiset totesivat tämän ennustuksen täyttyneen hänessä (Joh. 6:14; 7:40; Ap. t. 3:22,23).

Jeesus viittasi itseensä 'profeettana' (Luuk. 13:33). Hän julisti profeetallisella arvovallalla (Matt. 7:29) Jumalan valtakunnan periaatteita (Matt. 5-7; 22:36-40) ja paljasti tulevaisuutta (Matt. 24:1-51; Luuk. 19:41-44).

Ennen ihmiseksituloaan Kristus täytti Raamatun kirjoittajat Hengellään ja antoi heille profetioita hänen kärsimyksistään "ja niitä seuraavasta kirkkaudesta" (1. Piet. 1:11). Taivaaseen astumisensa jälkeen hän jatkoi itsensä ilmoittamista kansalleen. Raamattu sanoo, että hän antaa 'todistuksensa' - 'profetoimisen Hengen' - uskollisille seuraajilleen (Ilm. 12:17; 19:10).

Kristus pappina
Jumalallinen vala vahvisti Messiaan pappeuden: "Näin on Herra vannonut, eikä hän valaansa peruuta: 'Sinä olet pappi ikuisesti, sinun pappeutesi on Melkisedekin pappeutta'" (Ps. 110:4). Kristus ei ollut Aaronin jälkeläinen. Melkisedekin tavoin hän sai pappeutensa Jumalan asetuksen perusteella (Hepr. 5:6,10; ks. lukua 7). Kristuksen välittävään pappisvirkaan kuului kaksi vaihetta: maallinen ja taivaallinen.

1. Kristuksen maallinen pappeus
Papin tehtävät polttouhrialttarin äärellä kuvasivat Jeesuksen maallista palvelustyötä. Jeesus oli täysin pätevä papin virkaan: hän oli todellinen ihminen, hän oli Jumalan kutsuma ja asettama "tuomaan Jumalalle lahjoja ja uhreja syntien sovittamiseksi" (Hepr. 5:1,4,10).

Papin tehtävänä oli sovittaa ihmiset Jumalan kanssa uhrijärjestelmän välityksellä, joka kuvasi sovitusta synneistä (3. Moos. 1:4; 4:29,31,35; 5:10; 16:6; 17:11). Näin jatkuvat uhrit polttouhrialttarilla kuvasivat sovituksen jatkuvaa saatavuutta.

Nämä uhrit eivät olleet riittäviä. Ne eivät kyenneet tekemään uhraajaa täydelliseksi, ottamaan pois syntejä tai antamaan puhdasta omaatuntoa (Hepr. 10:1-4; 9:9). Ne olivat vain "varjo tulevasta, paremmasta todellisuudesta" (Hepr. 10:1). Vanha testamentti ilmoitti, että Messias itse asettuisi näiden eläinuhrien sijaan (Ps. 40:6-8; Hepr. 10:5-9). Nuo uhrit siis viittasivat Kristuksen, Vapahtajamme, sovittavaan sijaiskärsimykseen ja - kuolemaan. Hän, Jumalan Karitsa, tuli meidän tähtemme synniksi ja kiroukseksi; hänen verensä puhdistaa meidät kaikesta synnistä (2. Kor. 5:21; Gal. 3:13; 1. Joh. 1:7; vrt. 1. Kor. 15:3).

Maallisen toimintansa aikana Kristus oli siis sekä pappi että uhri. Hänen kuolemansa ristillä oli osa hänen papillisesta työstään. Sen jälkeen kun Kristus oli uhrannut itsensä Golgatalla, hänen papillinen välitystyönsä keskittyi taivaalliseen pyhäkköön.

2. Kristuksen taivaallinen pappeus
Kristus saattaa taivaassa päätökseen sen papillisen palvelustyönsä, jonka hän aloitti maan päällä. Hänen nöyrtymisensä maan päällä Jumalan kärsivänä palvelijana teki hänestä kykenevän toimimaan meidän ylipappinamme taivaassa (Hepr. 2:17,18; 4:15; 5:2). Profetia paljasti, että Messias olisi pappina Jumalan valtaistuimella (Sak. 6:13). Ylösnousemuksensa jälkeen Kristus korotettiin. Nyt meidän ylipappimme "on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle" ja "toimittaa palvelusta taivaan pyhäkössä" (Hepr. 8:1,2; vrt. 1:3; 9:24).

Kristus aloitti välittäjäntyönsä heti taivaaseen astumisensa jälkeen. Kohoava suitsutuspilvi temppelin kaikkeinpyhimmässä oli vertauskuva Kristuksen ansioista, rukouksista ja vanhurskaudesta, jotka tekevät meidän rukouksemme ja palvontamme kelvollisiksi Jumalalle. Suitsuketta voitiin uhrata ainoastaan polttouhrialttarilta otettujen hehkuvien hiilien päällä. Tämä osoitti, miten läheinen yhteys vallitsi alttarin sovittavan uhrin ja papillisen välitystyön kesken. Näin siis Kristuksen suorittama välitystyö perustuu hänen täydellisen sovittavan uhrinsa ansioihin.

Kristuksen välitystyö rohkaisee hänen kansaansa: "hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan" (Hepr. 7:25). Koska Kristus toimii välittäjänä kansansa puolesta, kaikki Saatanan syytökset ovat menettäneet oikeudellisen perustansa (1. Joh. 2:1; vrt. Sak. 3:1). Paavali esitti retorisen kysymyksen: "Kuka voi tuomita kadotukseen?" Sen jälkeen hän vakuuttaa, että Kristus itse "istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme!" (Room. 8:34). Kristus korosti asemaansa välittäjänä sanoessaan: "Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille" (Joh. 16:23).

Kristus kuninkaana
Jumalalla "on istuimensa taivaissa, ja hänen valtansa alla on kaikki maa" (Ps. 103:19). On itsestään selvää, että Jumalan Poika, joka on yksi jumaluuden persoona, osallistuu maailmankaikkeuden jumalallisesta hallinnasta.

Kristus, Jumal-ihmisenä, hallitsee kuninkaana niitä, jotka ovat hyväksyneet hänet Herraksi ja Vapahtajaksi. "Sinun valtaistuimesi on niin kuin Jumalan, se pysyy ikuisesti, sinun valtikkasi on oikeuden valtikka" (Ps. 45:7; vrt. Hepr. 1:8,9).

Kristuksen valtakuntaa ei pystytetty ilman taistelua, sillä kuninkaat nousivat kapinaan ja hallitsijat liittoutuivat keskenään Herraa ja hänen voideltuaan - Messiasta eli Kristusta - vastaan (Ps. 2:2). Mutta niiden suunnitelmat epäonnistuvat. Jumala asettaa Messiaan valtaistuimelleen. "'Minä itse olen asettanut kuninkaani Siioniin, pyhälle vuorelleni!' Nyt kerron, mitä Herra on säätänyt. Hän sanoi minulle: 'Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin'" (Ps. 2:6,7; Hepr. 1:5). Sen Kuninkaan nimi, joka on astuva Davidin valtaistuimelle, on tämä: "Herra on meidän vanhurskautemme" (Jer. 23:5,6). Hänen asemansa ja tehtävänsä on ainutlaatuinen, sillä hän on istuva taivaallisella valtaistuimella sekä pappina että kuninkaana (Sak. 6:13). Marialle enkeli Gabriel ilmoitti, että Jeesus olisi messiaaninen hallitsija: "Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua" (Luuk. 1:33). Hänen kuninkuuttaan kuvataan kahdella valtaistuimella, jotka edustavat hänen kahta valtakuntansa. "Armon valtaistuin" (Hepr. 4:16) edustaa armon valtakuntaa, ja "kirkkauden valtaistuin" (Matt. 25:31) puolestaan kirkkauden valtakuntaa.

1. Armon valtakunta
Heti ensimmäisen ihmisen langettua syntiin perustettiin armon valtakunta. Se oli olemassa Jumalan lupauksen perusteella. Sen kansalaisiksi ihmiset voivat tulla uskon kautta. Sen täydellinen perustaminen tapahtui vasta Kristuksen kuolemassa. Kun Jeesus ristillä huusi "Se on täytetty!", lunastussuunnitelman edellytykset täyttyivät ja uusi liitto vahvistettiin (vrt. Hepr. 9:15-18).

Jeesuksen julistus "Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle" (Mark. 1:15) oli suora viittaus siihen armon valtakuntaan, joka pian hänen kuolemallaan perustettaisiin. Koska tämä valtakunta perustuu lunastukseen, ei luomiseen, se saa kansalaisia uudestisyntymisen kautta. Jeesus sanoi: "Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan" (Joh. 3:5; vrt. 3:3). Hän vertasi valtakunnan kasvua sinapinsiemenen ilmiömäiseen kehitykseen ja hapatteen vaikutukseen taikinassa (Mark. 4:22-31; Matt. 13:33).

Armon valtakuntaa ei tunnisteta ulkonaisesta loistosta vaan sen vaikutuksesta uskovien sydämeen. Jeesus opetti: "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne (sisäisesti teissä)" (Luuk. 17:20,21). Hän sanoi, että kysymyksessä on totuuden valtakunta, ei tämän maailman valtakunta. "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. - - Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua" (Joh. 18:36,37). Paavalin mukaan meidät on siirretty Kristuksen valtakuntaan, ja tuo Jumalan valtakunta on "vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa" (Kol. 1:13; Room. 14:17).

Tämän valtakunnan perustaminen osoitti, että ei voi olla kruunua ilman ristiä. Julkisen toimintansa päätösvaiheessa Jeesus tuli Jerusalemiin Messiaana, Daavidin valtaistuimen oikeana perijänä. Hän ratsasti aasilla, kuten juutalainen tapa edellytti kuninkaan saapuvan (Sak. 9:9), ja vastaanotti kansanjoukkojen innokkaat, spontaanit suosionosoitukset. Hänen saapuessaan kuninkaalliseen kaupunkiin ihmiset, joita oli "hyvin paljon", levittivät tielle kuninkaalliseksi matoksi vaatteitaan ja puista katkomiaan oksia ja huusivat: "Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!" (Matt. 21:8,9). Näin he täyttivät Sakarjan ennustuksen. Näin Kristus esittäytyi messiaanisena kuninkaana.

Kristuksen oikeutta valtaistuimeen kuitenkin vastustettiin. Saatanallinen viha synnitöntä Jumalan Poikaa kohtaan saavutti huippunsa. Yhdessä päivässä Suuri neuvosto vangitutti hänet salaa, järjesti oikeudenkäynnin ja tuomitsi hänet kuolemaan.

Oikeudenkäynnin aikana Jeesus julkisesti vahvisti olevansa Jumalan Poika ja kansansa kuningas (Luuk. 23:3; Joh. 18:33-37). Tämän vuoksi hänet puettiin pilkaten kuninkaalliseen viittaan ja kruunattiin - ei kultaisella kruunulla vaan kruunulla, joka oli väännetty orjantappuroista (Joh. 19:2). Häntä lyötiin kasvoihin ja pilkattiin: "Ole tervehditty, juutalaisten kuningas" (Joh. 19:3). Ja kun roomalainen maaherra Pilatus esitteli hänet kansalle sanoen: "Tässä on teidän kuninkaanne", hänen oma kansansa hylkäsi hänet huutaen: "Pois! Pois! Ristiinnaulitse hänet!" (Joh. 19:14,15).

Kristus perusti armon valtakuntansa syvimmän nöyryytyksensä, ristinkuoleman, hetkellä. Mutta pian nöyryytyksenä jälkeen hänet korotettiin. Taivaaseen astuttuaan hän jakoi Isänsä valtaistuimen Pappina ja Kuninkaana (Ps. 2:6,7; vrt. Hepr. 1:3-5; Fil. 2:9-11; Ef. 1:20-23). Tämä valtaistuimelle nousu ei antanut hänelle, Jumalan Pojalle, mitään sellaista valtaa, mitä hänellä ei jo olisi ennestään ollut. Mutta nyt hän ensi kertaa ihmisenä, jumalallis-inhimillisenä välittäjänä, osallistui taivaan voimasta ja kirkkaudesta.

2. Kirkkauden valtakunta
Kirkastusvuorella annettiin kuvaus kirkkauden valtakunnasta. Siellä Kristus esiintyi kirkkaudessaan. "Hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo" (Matt. 17:2). Mooses ja Elia edustivat lunastettuja - Mooses niitä, jotka olivat kuolleet Kristukseen uskoen ja jotka herätetään kuolleista, ja Elia niitä uskovia, jotka Jeesuksen toisessa tulemuksessa otetaan taivaaseen kuolemaa kokematta.

Kirkkauden valtakunta perustetaan Kristuksen tullessa suurella voimalla (Matt. 24:27,30,31; 25:31,32). Oikeudenkäynnin jälkeen, kun Ihmisen Pojan välitystyö taivaan pyhäkössä on päättynyt, "Ikiaikainen" - Isä Jumala - antaa Kristukselle vallan, kunnian ja kuninkuuden (Dan. 7:9,10,14). Sitten "kuninkuus ja valta ja valtakuntien mahti kaiken taivaan alla annetaan Korkeimman pyhien kansalle. Sen kansan valtakunta on ikuinen valtakunta, ja kaikki vallat palvelevat ja tottelevat sitä" (Dan. 9:27).

Kirkkauden valtakunta perustetaan lopullisesti maan päälle tuhatvuotiskauden lopussa, jolloin Uusi Jerusalem laskeutuu alas taivaasta (Ilm. 20,21). Ottamalla vastaan Jeesuksen Kristuksen Vapahtajaksemme voimme tulla hänen armon valtakuntansa kansalaisiksi jo nyt ja kirkkauden valtakunnan kansalaisiksi hänen toisessa tulemuksessaan. Edessämme on rajattomien mahdollisuuksien elämä. Se elämä, jota Kristus tarjoaa, ei ole täynnä epäonnistumisia, särkyneitä toiveita tai unelmia, vaan se on elämää, johon sisältyy kasvua ja menestyksellistä vaellusta Vapahtajan yhteydessä. Se on elämää, jossa enenevässä määrin ilmenee aitoa rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, lempeyttä ja itsehillintää (Gal. 5:22,23). Näitä hedelmiä Jeesus tarjoaa kaikille, jotka omistavat elämänsä hänelle. Kuka voi vastustaa tällaista tarjousta?

Lähdeviitteitä ja huomautuksia
1. Seitsemänkymmenen vuosiviikon profetiasta ks. 70 Weeks, Leviticus, and the Nature of Prophecy, ed., Frank B. Holbrook (Washington, D.C.: Biblical Research Institute, General Conference of Seventh-day Adventists, 1986), s. 3-127.
2. Vuosi-päivä - periaatteen raamatullisista perusteista ks. William H. Shea, Selected Studies on Prophetic Interpretation (Washington, D.C.: Review and Herald, 1982), s. 56-93.
3. Artakserkseen hallitusaika on pystytty määrittämään täsmällisesti seuraavien lähteiden avulla: Olympiadien ajoitus, Ptolemaioksen kaanon, Elephantinen papyrus ja babylonialaiset nuolenpäätaulut.
4. Katso myös C. Mervyn Maxwell, God Cares (Mountain View, CA.: Pacific Press, 1981), vol. 1, s. 216-218.
5. Cleason L. Archer, Encyclopedia of Bible Difficulties (Grand Rapids, MI: Zondervan, 1982), s. 291.
6. White, Alfa ja omega 5, s. 85.
7. Raamattu viittaa Jeesukseen nimittämällä häntä 'ainoaksi' tai 'Esikoiseksi'. Tämä ei kuitenkaan merkitse hänen jumalallisen luontonsa tai ikuisen olemassaolonsa kieltämistä. Nimitys 'ainoa' (Joh. 1:14; 1:18; 3:16; 1. Joh. 4:9) on käännös kreikan kielen sanasta monogenes. Sanaa käytetään Raamatussa merkitsemään 'ainoaa' tai 'ainutlaatuista'. Sana viittaa erityissuhteeseen, ei ajankohtaan tai tapahtumaan. Esimerkiksi Iisakia nimitetään Abrahamin 'ainoaksi' pojaksi (1. Moos. 22:2), vaikka tämä ei ollut hänen ainoa poikansa, ei edes hänen esikoisensa (1. Moos. 16:16; 21:1 - 21; 25:1-6). Iisak oli ainutlaatuinen poika, ainoa laatuaan, josta oli määrä tulla Abrahamin seuraaja. "Jeesus Kristus, ennalta ollut Jumala, luova jumalallinen Sana, tuli ihmiseksitulonsa yhteydessä ainutlaatuisessa merkityksessä Jumalan Pojaksi. Tästä syystä hänestä käytetään nimitystä 'monogenes', ainoa laatuaan. Yksikään toinen ihmissukuun syntynyt lapsi ei ollut olemukseltaan niin ainutlaatuinen suhteessaan jumaluuteen eikä tehnyt niin poikkeuksellista työtä kuin juuri hän. Näin siis 'monogenes' kuvaa sitä suhdetta, mikä vallitsi jumaluuden kahden eri persoonan - Isän ja Pojan - välillä. Tämä suhde on ominainen Kristukselle, jumalallis - inhimilliselle persoonalle, joka on yhteydessä pelastussuunnitelman kokonaisuuteen." (Committee on Problems in Bible Translation, Problems in Bible Translation (Washington, D.C.: Review and Herald, 1954), s. 202. Samoin kun Kristusta kutsutaan 'esikoiseksi'(Hepr. 1:6; Room. 8:29; Kol. 1:15,18; Ilm. 1:5), sana ei viittaa johonkin ajankohtaan. Sen sijaan se korostaa tärkeyttä tai asemaa (vrt. Hepr. 12:23). Heprealaisessa kulttuurissa esikoisella oli perheessä erityisasema, johon liittyi tiettyjä etuisuuksia. Jeesus - esikoisena ihmisten joukossa - voitti takaisin kaikki ne etuoikeudet, jotka ihminen oli menettänyt. Hänestä tuli uusi Aadam, uusi 'Esikoinen' eli ihmissuvun pää. Raamatun viittaukset päivään, jolloin Jeesus syntyi, perustuvat samanlaiseen ajatteluun kuin käsitteet 'ainoa' ja 'esikoinen'. Tekstiyhteydestä riippuu, tarkoittaako messiaaninen ennustus "Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin" (Ps. 2:7) Jeesuksen ihmiseksitulemista (Hepr. 1:6), ylösnousemusta (Ap. t. 13:33; vrt. jae 30) vai valtaistuimelle nousua (Hepr. 1:3,5).
8. Lisätodisteita saadaan kreikan kieliopin säännöistä. 1. 'Herra' - sanan käyttö ilman määräävää artikkelia. Septuaginta kääntää Jumalan nimen JHWH sanalla kyrios ilman määräävää artikkelia. Hyvin usein kyrios - sanan käyttö ilman määräävää artikkelia Uudessa testamentissa viittaa Jumalaan (esim. Matt. 7:21; 8:2,6,25). 2. Yksi artikkeli määrää kahta substantiivia. Siten esim. seuraavissa lauseissa Kristusta kuvataan Jumalana: "suuren Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen" (Tit. 2:13), "Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus" (2 .Piet. 1:1).
9. White, "The True Sheep Respond to the Voice of the Shepherd", Signs of the Times, 27.11.1893, s. 54.
10. White, Alfa ja omega 1, s. 13.
11. Adventistikirjoittajat ovat käyttäneet näitä ilmauksia kuvatessaan Jeesuksen yhteyttä ihmissukuun, mutta koskaan niillä ei tarkoiteta sitä, että hän olisi millään tavoin syntinen. Kirkon virallinen kanta on ollut alusta alkaen pitäytynyt Herran Jeesuksen Kristuksen absoluuttiseen, täydelliseen synnittömyyteen.
12. Kristus otti päälleen "samat henkiset ja fyysiset piirteet" kuin oli hänen aikalaisillaan (White, "Notes of Travel," Advent Review and Sabbath Herald, 10. 2. 1885, s. 81) - inhimillisen luonnon, joka oli "fyysiseltä voimaltaan ja henkisiltä kyvyiltään" heikentynyt mutta kuitenkin täysin synnitön (White, "In All Points Tempted Like As We Are," Signs, 3. 12. 1902, s. 2; White, Aikakausien Toivo s. 33,34).
13. Henry Melvill teoksessa Sermons by Henry Melvill, B.D., ed., C.P. McIlvaine (New York, N.Y.: Stanford & Swords, 1844), s. 47. "Viattomilla heikkouksilla" hän tarkoitti nälkää, kipua, surua jne. Hän nimitti tätä näkemystä Kristuksen luonnosta "ortodoksiseksi (oikeaksi) opiksi" (sama).
14. White, Letter 8, 1895, The Seventh-day Adventist Bible Commentary, ed., Francis D. Nichol, rev. ed. (Washington, D.C.: Review and Herald, 1980), vol. 5, s. 1128, 1129; vrt. SDA Bible Commentary, rev.ed., vol. 7, s. 426.
15. Vrt. White, "In Gethsemane", Signs, 9.12.1987, s. 3; White SDA Bible Commentary, rev. ed., vol. 7, s. 927.
16. Brooke F. Wescott, The Epistle to the Hebrews (Grand Rapids, MI: Wm. B. Eerdmans, 1950), s. 59.
17. F.F. Bruce, Commentary on the Epistle to the Hebrews (Grand Rapids, MI: Wm. B. Eerdmans, 1972) s. 85,86.
18. White, "The Temptation of Christ", Review and Herald, 1.4.1875, s. [3].
19. Philip Schaff. The Person of Christ (New York, NY: George H. Doran, 1913). s. 35,36.
20. Karl Ullmann, An Apologetic View of the Sinless Character of Jesus, The Biblical Cabinet; or Hermeneutical Exegetical, and Philological Library (Edinburgh, Thomas Clark, 1842), vol. 37, s. 11.
21. White, "In Gethsemane", Signs, 9.12. 1897, vrt. White, Alfa ja omega 5, s. 221.
22. White, Letter 8, 1895, lain. SDA Bible Commentary, vol. 5, s. 1128, 1129. Ks. Tim Poirier, "A Comparison of the Christology of Ellen White and Her Literary Sources" (Unpublished MS, Ellen G. White Estate, Inc., General Conference of Seventh-day Adventists, Washington, D.C. 20012).
23. White, "Temptation of Christ", Review and Herald, 13.10.1874, s. [1]; vrt. White, SDA Bible Commentary, vol. 7, s. 904.