JÄÄNNÖS JA SEN LÄHETYSTEHTÄVÄ
Perusluonteiset opinkohdat 13
"Lohikäärmeen raivo yltyi, ja se lähti sotimaan naisen muita lapsia vastaan, niitä, jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle."
Ilm. 12:17
Suuri tulipunainen lohikäärme on valmiina hyökkäykseen. Se on saanut jo kolmannen osan taivaan enkeleistä lankeamaan (Ilm. 12:4,7-8). Jos se nyt onnistuisi nielaisemaan syntymässä olevan lapsen, se olisi voittanut sodan.
Lohikäärmeen edessä seisovalla naisella on pukunaan aurinko, kuu jalkojen alla ja pään päällä naisella on seppeleenä kaksitoista tähteä. Poikalapsen, jonka nainen kohta synnyttäisi, on määrä hallita "maailman kansoja rautaisella sauvalla".
Lohikäärmeen yritykset tappaa Lapsi epäonnistuvat. Sen sijaan "lapsi temmattiin Jumalan ja hänen valtaistuimensa luo". Raivoissaan lohikäärme kääntyi nyt äitiä vastaan, mutta tälle annettiin siivet ja hänet opastettiin autiomaahan turvapaikkaan, jonka Jumala oli valmistanut. Siellä Jumala ruokki äitiä vuoden, kaksi vuotta ja puolivuotta - kolme ja puoli vuotta eli 1260 profeetallista päivää (Ilm. 12:1-6,13,14).
Raamatullisessa profetiassa puhdas nainen kuvaa Jumalan uskollista seurakuntaa. *1 Portoksi tai avionrikkojaksi kuvattu nainen edustaa luopunutta Jumalan kansaa (Hes. 16; Jes. 57:8; Jer. 31:4,5; Hoos. 1-3; Ilm. 17:1-5).
Lohikäärme, "tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan Paholaiseksi ja Saatanaksi," odotti valmiina surmatakseen Poikalapsen, kauan odotetun Messiaan, Jeesuksen Kristuksen. Taistellessaan perivihollistaan Jeesusta vastaan Saatana käytti välikappaleenaan Rooman maailmanvaltaa. Mikään ei kuitenkaan saanut Jeesusta luopumaan tehtävästään ihmiskunnan Vapahtajana, ei edes ristin kuolema.
Ristillä Kristus sai Saatanasta voiton. Puhuessaan ristiinnaulitsemisestaan Jeesus sanoi: "Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta" (Joh. 12:31). Ilmestyskirjassa kuvataan taivaallista voitonlaulua: "Nyt on pelastus tullut, meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti ja hänen Voidellullaan valta. Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin ja öin. - - Iloitkaa siis, taivaat ja te taivaiden asukkaat!" (Ilm. 12:10,12). Saatanan karkoittaminen taivaasta rajoitti hänen toimintaansa. Enää ei Saatana voisi syyttää Jumalan kansaa taivaallisten olentojen edessä.
Mutta samalla kun taivaassa iloitaan maailmaa on varoitettava: "Voi maata ja merta - Saatana on laskeutunut teidän luoksenne! Se on raivon vallassa, sillä se tietää, että sen aika on lyhyt" (Ilm. 12:12).
Kiukkuaan purkaakseen Saatana alkoi vainota naista - seurakuntaa (Ilm. 12:13), joka suurista kärsimyksistään huolimatta säilyi kuitenkin elossa. Maapallon asumattomat alueet - "autiomaa" - tarjosi turvapaikan Jumalan uskollisille 1260 profeetallisen päivän eli 1260 kirjaimellisen vuoden aikana (Ilm. 12:14-16). *2
Autiomaakokemuksen lopussa Jumalan kansa tulee esiin samalla kun ilmaantuu merkkejä Kristuksen lähestyvästä takaisintulosta. Johanneksen mukaan tällä uskollisella naisella on jälkeläisiä eli lapsia, "jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle" (Ilm. 12:17). Lohikäärmeen viha kohdistuu erityisesti tätä vainotun seurakunnan jäännöstä kohtaan.
Milloin ja missä tämä vaino tapahtui? Miten se toteutui? Milloin seurakunnan jäljelle jääneet jälkeläiset alkoivat näyttäytyä? Mikä on tämän jäännöksen tehtävä? Vastaus näihin kysymyksiin edellyttää katsausta sekä Raamatun todistukseen että historiaan.
Suuri luopumus
Kristillisen seurakunnan vaino toteutui ensin pakanallisen Rooman valtakunnan toimesta, sitten seurakunnan omassa keskuudessa esiintyneen luopumuksen seurauksena. Tämä luopumus ei tullut yllätyksenä - Johannes, Paavali ja Jeesus olivat ennustaneet siitä.
Viimeisessä suuressa puheessaan Jeesus varoitti opetuslapsiaan tulevasta eksytyksestä. "Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan", Jeesus sanoi. "Sillä vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että he johtavat, jos mahdollista, valitutkin harhaan" (Matt. 24:4,24). Suuri ahdinko kohtaisi Jeesuksen seuraajia, mutta he selviytyisivät siitä (Matt. 24:21,22). Huomattavat merkit luonnossa osoittaisivat ahdingon ajan päättyneen ja julistaisivat Kristuksen takaisintulon lähestymistä (Matt. 24:29,32,33).
Myös Paavali varoitti: "Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa" (Ap. t. 20:29,30). Nämä "sudet" johtaisivat seurakuntaa luopumukseen.
Paavali sanoi, että tämä luopumus tapahtuisi ennen Kristuksen takaisintuloa. Koska tuo luopumus ei ollut vielä tapahtunut, se oli varma merkki siitä, että Kristuksen takaisintulo ei vielä ollut käsillä. "älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan," Paavali kirjoitti. "Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen ihminen.. Hän, Vastustaja, korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle, asettuu itse istumaan Jumalan temppeliin (seurakuntaan) ja julistaa olevansa Jumala" (2. Tess. 2:3,4).
Jo Paavalin aikana tämä luopumus oli rajoitetussa määrin toiminnassa. "Vääryyden salainen vaikutus on jo olemassa. - - Vääryyden ihminen tulee Saatanan vaikutuksesta suurella voimalla, tehden petollisia tunnustekoja ihmeitä" (2. Tess. 2:7,9). Ennen ensimmäisen vuosisadan loppua Johannes kirjoitti, että "maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja." Johannes ilmoitti, että "Antikristuksen henki" oli jo tuolloin maailmassa (1. Joh. 4:1,3).
Miten tämä luopumus kehittyi?
"Vääryyden ihmisen" nousu
"Seurakunnan luovuttua 'ensi ajan rakkaudestaan' (Ilm. 2:4), se hylkäsi opillisen puhtautensa, korkeat eettiset norminsa ja Pyhän Hengen ylläpitämän näkymättömän yhdyssiteen. Jumalanpalveluksessa muodollisuus korvasi yksinkertaisuuden. Kansansuosio ja henkilökohtainen valta määräsivät yhä enemmän johtajien valinnassa. Johtajat saavuttivat yhä suuremman vallan paikallisseurakunnassa, ja sitten he yrittivät ulottaa valtaansa myös naapuriseurakuntiin.
"Pyhän Hengen johdolla tapahtuva paikallisseurakunnan hallinto muuttui vähitellen kirkolliseksi valtarakennelmaksi, jossa johto oli yhden virkailijan, piispan, käsissä. Piispalle piti jokaisen seurakunnanjäsenen olla henkilökohtaisesti alamainen, ja vain piispan kautta hänellä saattoi olla mahdollisuus osallistua pelastuksesta. Tästä lähtien johtajuus merkitsi vain kirkon hallitsemista palvelemisen asemesta, eikä 'suurin' ollutkaan enää se, joka piti itseään 'kaikkien palvelijana'. Näin vähitellen kehittyi käsitys papillisesta hierarkiasta, joka asettui yksilön ja hänen Herransa väliin." *3
Kun yksilön ja paikallisen seurakunnan merkitys väheni, Rooman piispa kohosi ylimpään valta-asemaan kristikunnassa. Keisarin avustuksella tämä ylin piispa eli paavi *4 tunnustettiin koko yleismaailmallisen kirkon näkyväksi pääksi, jolle oli uskottu ylin valta yli kaikkien kirkon johtajien kaikkialla maailmassa.
Paaviuden *5 johdolla kristillinen kirkko vajosi yhä syvemmälle luopumukseen. Kirkon lisääntyvä suosio nopeutti sen rappiota. Alennetut eettiset normit saivat kääntymättömät tuntemaan olonsa miellyttäväksi kirkossa. Kansanjoukot, joilla ei ollut paljoakaan tietoa aidosta kristinuskosta, liittyivät kirkkoon vain nimellisesti ja toivat mukanaan pakanallisia oppeja, kuvia, palvontamuotoja, juhlia ja vertauskuvia.
Nämä pakanuuden ja kristinuskon väliset kompromissit johtivat "vääryyden ihmisen" muotoutumiseen. Kysymyksessä oli jättiläismäinen väärän uskonnon järjestelmä, jossa totuus ja erhe olivat sekoittuneina toisiinsa. Toisen Tessalonikalaiskirjeen 2. luvussa esitetty profetia ei tuomitse yksilöitä, vaan se paljastaa uskonnollisen järjestelmän, joka on vastuussa suuresta luopumuksesta. Tämän järjestelmän sisäpuolella on kuitenkin monia uskovia, jotka kuuluvat Jumalan maailmanlaajuiseen seurakuntaan, koska he elävät kaiken omistamansa valon mukaan.
Kärsivä seurakunta
Samalla kun seurakunnan hengellinen tila taantui, Rooman seurakunta maallistui ja solmi yhä läheisempiä suhteita keisarikunnan hallintoon. Kirkko ja valtio liittyivät toisiinsa epäpyhin sitein.
Klassisessa teoksessaan De civitate Dei (Jumalan valtakunnasta) Augustinus, yksi vaikutusvoimaisimmista kirkkoisistä, esitti katolisen ihanteen universaalista kirkosta, joka hallitsisi universaalia valtiota. Augustinuksen ajattelu loi perustan keskiajan paavilliselle teologialle.
Vuonna 533 keisari Justinianus julisti kirjeessään Rooman piispan kaikkien seurakuntien pääksi. Tämä kirje liitettiin Justinianuksen lakikoodeksiin. *6 Hän tunnusti myös paavin merkityksen harhaoppisten hävittäjänä. *7
Kun Justinianuksen sotapäällikkö Belisarius vapautti Rooman 538, Rooman piispa pääsi samalla vapaaksi itägoottien hallinnasta. Näiden areiolaiset näkemykset olivat rajoittaneet katolisen kirkon kehittymistä. Nyt Rooman piispa saattoi käyttää hyväkseen niitä oikeuksia, joita Justinianuksen määräys vuodelta 533 oli hänelle suonut; hän saattoi lisätä 'Pyhän istuimen' arvovaltaa. Näin alkoi 1260 vuoden vainonaika Raamatun ennustusten mukaisesti (Dan. 7:25; Ilm. 12:6,1; 13:5-7).
Valtion tukemana kirkko yritti pakottaa määräyksiään ja opetuksiaan kaikkien kristittyjen noudatettaviksi. Monet luopuivat uskostaan vainon pelosta, kun taas Raamatun opetuksille uskolliset joutuivat kärsimään ankaraa vainoa. Kristitystä maailmasta tuli taistelukenttä. Monia vangittiin ja teloitettiin Jumalan nimessä! Tuon 1260-vuotisen vainon aikakautena miljoonat uskolliset kärsivät ja monet joutuivat maksamaan uskollisuutensa Kristukselle hengellään. *8
Jokainen pisara vuodatettua verta tahrasi Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen nimen. Mikään ei ole haitannut enemmän kristinuskon asiaa kuin tämä armoton vaino. Se rajusti vääristetty kuva Jumalan luonteesta, minkä nämä kirkon toimet antoivat - ja niihin liittyvä oppi kiirastulesta ja ikuisesta piinasta - johtivat monet kokonaan hylkäämään kristinuskon.
Kauan ennen uskonpuhdistuksen aikaa katolisen kirkon sisäpuolelta kuului vastalauseita tuolle vastustajien säälimättömälle teurastukselle, kirkon röyhkeille väitteille ja siveettömälle turmelukselle. Kirkon haluttomuus uudistua synnytti kuudennellatoista vuosisadalla protestanttisen uskonpuhdistuksen. Sen menestys oli ankara isku Rooman kirkon arvovallalle ja arvostukselle. Vastauskonpuhdistuksen avulla paavikunta jatkoi taisteluaan uskonpuhdistuksen musertamiseksi, mutta asteittain kirkko hävisi taistelussa niitä voimia vastaan, jotka kannattivat yhteiskunnallista ja uskonnollista vapautta.
Lopulta, vuonna 1798, kun oli kulunut 1260 vuotta vuodesta 538, paavikunta sai surmaniskun, kuolinhaavan (Ilm. 13:3). *9 Napoleonin murskaavat voitot Italiassa asettivat paavin Ranskan vallankumoushallituksen armoille, ja tämä hallitus näki paavikunnan edustaman uskonnon tasavallan sovittamattomana vihollisena. Ranskan hallitus kehotti Napoleonia ottamaan paavin vangiksi. Hänen käskystään kenraali Berthier saapui Roomaan ja julisti paavikunnan poliittisen vallan päättyneeksi. Berthier vangitsi paavin ja kuljetti hänet Ranskaan, missä hän maanpakolaisena kuoli. *10
Paavikunnan kukistuminen oli huippukohta pitkässä sarjassa tapahtumia, jotka liittyivät sen jatkuvaan rappeutumiseen. Tuo tapahtuma merkitsi profeetallisen 1260-vuoden ajanjakson päättymistä. Monet protestantit tulkitsivat tämän tapahtuman profetian täyttymykseksi. *11
Uskonpuhdistus
Epäraamatulliset, traditiolle perustuvat opit, toisinajattelevien vainoaminen, väärinkäytökset ja monien papistoon kuuluvien hengellinen turmeltuminen olivat pääsyitä, joiden vuoksi ihmiset alkoivat vaatia kirkossa uudistuksia.
Opilliset kysymykset
Seuraavassa on esimerkkejä niistä Raamatun vastaisista opeista, jotka antoivat vauhtia protestanttiselle uskonpuhdistukselle ja jotka yhä erottavat protestantteja ja roomalais-katolisia toisistaan.
1. Maan päällä olevan seurakunnan pää on Kristuksen sijainen
Tämän opin mukaan ainoastaan Rooman piispa on Kristuksen sijainen eli edustaja maan päällä ja kirkon näkyvä pää. Vastakohtana raamatulliselle näkemykselle seurakunnan johtajuudesta, tämä oppi perustuu olettamukselle, jonka mukaan Kristus teki Pietarista seurakunnan näkyvän pään ja että paavi on Pietarin seuraaja. *12
2. Kirkon ja sen pään erehtymättömyys
Oppi, joka on voimakkaimmin myötävaikuttanut Rooman kirkon arvovaltaan ja vaikutukseen, on oppi kirkon erehtymättömyydestä. Kirkko väitti, ettei se ole koskaan erehtynyt eikä voi erehtyä. Tämä opetus perustui seuraaville perusteille, joilla ei ole mitään raamatullista tukea: Koska kirkko on jumalallinen, sen olemukseen kuuluu erehtymättömyys. Koska Jumala lisäksi tarkoitti, että kaikki hyvää tahtovat ihmiset johdatettaisiin taivaaseen tämän jumalallisen kirkon kautta, sen täytyy olla erehtymätön opettaessaan uskoa ja moraalia. *13 Kristus tämän mukaan säilyttää kirkon vapaana erehdyksistä Pyhän Hengen voimalla.
Loogisena johtopäätöksenä, joka kieltää ihmisen perusturmeltuneisuuden, on se, että myös kirkon johtaja on erehtymätön. *14 Tämän mukaisesti katolinen kirjallisuus esittää, että kirkon johtajalla on jumalallisia ominaisuuksia. *15
3. Kristuksen ylipapillisen välitystyön syrjäyttäminen
Rooman kirkon vaikutuksen kasvaessa uskovaisten huomio siirrettiin pois Kristuksen jatkuvasta ylipapillisesta välitystyöstä taivaassa - jossa saavuttivat täyttymyksen Vanhan testamentin pyhäkköpalvelukseen kuuluvat jatkuvat päivittäiset uhrit - maalliseen pappeuteen, jonka johtaja oli Roomassa. Sen sijaan että olisivat turvautuneet Kristukseen syntien anteeksi antamiseksi ja ikuisen pelastuksen vastaanottamiseksi, uskovat kiinnittivät uskonsa paaveihin, pappeihin ja prelaatteihin. Vastoin Uuden testamentin opetusta kaikkien uskovien yleisestä pappeudesta, papin antaman synninpäästön uskottiin olevan välttämätön pelastukseen.
Toimittaessaan pappispalvelusta taivaassa Kristus soveltaa ainutkertaisen sovittavan uhrinsa ansioita katuviin uskoviin. Tämä Kristuksen palvelus itse asiassa kiellettiin kun kirkko asetti Herran ehtoollisen tilalle messu-uhrin. Jeesus asetti ehtoollisen kuolemansa muistoksi ja esikuvaksi hänen tulevasta valtakunnastaan. Katolinen kirkko sitä vastoin väittää katolisen papin uhraavan messu-uhrissa Kristuksen ruumiin Jumalalle aina uudestaan jokaisessa ehtoollisenvietossa. Koska Kristuksen uhri Golgatalla näin toistettiin, messun katsottiin tuovan erityistä armoa uskoville ja vainajille. *16
Raamatun opetuksesta tietämättömänä ja vain maallisen papin toimittaman messun tuntevana monet menettivät sen siunauksen, minkä olisivat voineet saada suorasta yhteydestä Välittäjäämme Jeesukseen Kristukseen. Näin tehtiin tyhjäksi tämä lupaus ja kutsu: "Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme" (Hepr. 4:16).
4. Hyvien tekojen ansioita tuottava luonne
Vallitseva käsitys, jonka mukaan ihminen voi hyviä töitä tekemällä saada pelastukseen välttämättömiä ansioita, oli ristiriidassa Uuden testamentin opetuksen kanssa. Katolinen kirkko opetti, että ne hyvät teot, jotka olivat seurausta syntisen sydämeen vuodatetusta armosta, tuottivat ansioita ja antoivat siis asianomaiselle henkilölle oikeuden pelastukseen. Itse asiassa ihmisen oli mahdollista suorittaa hyviä tekoja enemmän kuin oli välttämätöntä pelastukseen - näin oli laita pyhimysten suhteen - ja siten hankkia ylimääräisiä ansioita. Näitä ylimääräisiä ansioita voitiin käyttää toisten hyväksi. Koska kirkko opetti, että syntiset vanhurskautettiin sen vanhurskauden perusteella, mikä oli vuodatettu heidän sydämeensä, hyvillä teoilla oli tärkeä osuus ihmisen vanhurskauttamisessa.
Ansioita tuottavilla teoilla oli tärkeä osa myös kiirastuliopissa. Sen mukaan niiden, jotka eivät ole täydellisesti puhtaita, on puhdistuttava eli kärsittävä määräaikainen rangaistus synneistään kiirastulessa ennen kuin voivat astua taivaan iloon. Rukouksillaan ja hyvillä teoillaan elossa olevat uskovat voivat lyhentää kiirastulessa olevien kärsimysten kestoaikaa ja niiden ankaruutta.
5. Oppi katumusharjoituksista ja aneista
Parannuksen sakramentissa kristitty voi saada anteeksi kasteen jälkeen tehdyt synnit. Tämä syntien anteeksianto tapahtuu papin antaessa synninpäästön, mutta sitä ennen kristityn on tutkittava omaatuntoaan, kaduttava syntejään ja päätettävä olla enää rikkomatta Jumalaa vastaan. Sitten hänen on tunnustettava syntinsä papille ja suoritettava ripissä määrätty katumusharjoitus - jokin papin määräämä tehtävä.
Katumusharjoitus ei kuitenkaan täysin vapauta rikkojaa. Hänen on edelleenkin kärsittävä synnistään ajallinen rangaistus joko tässä elämässä tai kiirastulessa. Tästä rangaistuksesta vapauttamiseksi kirkko järjesti aneen, joka tarjosi vapautuksen siitä ajallisesta rangaistuksesta, mikä oli synninpäästön jälkeen vielä kärsittävä. Aneet voivat auttaa sekä eläviä että kiirastulessa olevia, ja niitä annettiin sillä ehdolla, että asianomainen katui syntiään ja suoritti jonkin määrätyn hyvän työn, useinkin maksamalla kirkolle tietyn rahasumman.
Kirkon opetuksen mukaan marttyyrien, pyhien, apostolien ja etenkin Jeesuksen Kristuksen ja Marian ylimääräiset ansiot tekivät aneet mahdollisiksi. Heidän ansionsa olivat talletettuina kirkon aarteistossa, josta niitä voitiin siirtää niiden uskovien tilille, joilta puuttui ansioita. Paavi Pietarin väitettynä seuraajana hallitsi tämän aarteiston avaimia ja saattoi vapauttaa ihmisiä ajallisista rangaistuksista tästä aarteistosta otetuilla ansioilla. *17
6. Kirkon arvovalta
Vuosisatojen aikana vallitseva kirkko omaksui monia pakanallisia uskomuksia, pyhäpäiviä ja symboleja. Kun näitä vastaan nousi ääniä, Rooman kirkko julisti olevansa ainoa, jolla on oikeus selittää Raamattua. Näin kirkosta tuli Raamatun sijaan lopullinen arvovalta. Kirkko väitti, että oli olemassa kaksi jumalallisen totuuden lähdettä: 1) Pyhä Raamattu ja 2) katolinen traditio, jonka muodostivat kirkkoisien kirjoitukset, kirkolliskokousten päätökset, hyväksytyt uskontunnustukset ja kirkon seremoniat. Kun kirkon opit saivat tukea traditiosta mutta ei Raamatusta, traditio asetettiin etusijalle. Tavallisilla uskovaisilla ei ollut oikeutta tulkita oppeja, joita Jumala oli ilmoittanut Raamatussa. Tämä valta oli ainoastaan katolisella kirkolla. *18
Uuden päivän sarastus
John Wycliffe vaati neljännellätoista vuosisadalla kirkossa uskonpuhdistusta - ei vain Englannissa vaan koko kristikunnassa. Tuohon aikaan Raamattu oli hyvin harvinainen kirja. Wycliffe oli ensimmäinen, joka käänsi koko Raamatun englannin kielelle. Hän opetti, että pelastus saadaan ainoastaan uskomalla Kristukseen ja että vain Raamattu on erehtymätön. Nämä opetukset laskivat perustan protestanttiselle uskonpuhdistukselle. Uskonpuhdistuksen aamutähtenä hän koetti vapauttaa Kristuksen seurakunnan pakanuuden siteistä ja tietämättömyyden kahleista. Hän aloitti liikkeen, jonka tehtävänä oli vapauttaa yksilöllinen ajattelu ja kokonaiset kansat uskonnollisten erheiden pauloista. Wycliffen kirjoitukset tekivät voimakkaan vaikutuksen Husiin, Hieronymukseen, Lutheriin ja moniin muihin.
Martti Luther oli uskonpuhdistuksen voimakkain persoonallisuus. Enemmän kuin kukaan toinen hän johti ihmisiä takaisin Raamattuun ja suureen evankeliseen totuuteen uskonvanhurskaudesta samalla kun hän vastusti jyrkästi tekoihin perustuvaa pelastusoppia.
Julistaessaan, että uskovien ei tule hyväksyä mitään muuta arvovaltaa kuin Raamatun, Luther käänsi katseet ihmisten teoista, papeista ja katumusharjoituksista Kristukseen, ainoaan Välittäjään ja Vapahtajaan. Hän opetti, että oli mahdotonta ihmisteoilla vähentää synnin syyllisyyttä tai välttää sen rangaistusta. Vain katumus ja usko Kristukseen voi pelastaa syntisen. Koska Jumalan armo on vapaasti annettu lahja, sitä ei voida ostaa. Ihmisen toivo ei siis perustu aneisiin vaan ristiinnaulitun Lunastajan vuodatettuun vereen.
Niin kuin arkeologinen tutkimusryhmä löytää vuosisatojen aikana maahan hautautuneita aarteita, samoin uskonpuhdistus kaivoi päivänvaloon kauan sitten unohdettuja totuuksia. Uskonvanhurskaus, tuo evankeliumin suuri totuus, löydettiin uudelleen. Samoin opittiin uudelleen ymmärtämään ja arvostamaan Jeesuksen Kristuksen kertakaikkista sovitusuhria ja hänen täydellistä pappeuttaan ja välitystyötään. Samalla hylättiin monia epäraamatullisia opetuksia kuten pyhien ja pyhäinjäännösten kunnioittaminen, messu-uhri, Marian palvonta, kiirastuli, katumusharjoitukset, pappien naimattomuus, rukousnauha, inkvisitio, leivän ja viinin muuttuminen ehtoollisella Kristuksen ruumiiksi ja vereksi ja traditioon luottaminen.
Protestanttiset uskonpuhdistajat olivat lähes yksimielisiä tulkinnassa, jonka mukaan paavillinen järjestelmä oli Raamatun mainitsema 'vääryyden ihminen', 'laittomuuden salaisuus', 'vääryyden salainen vaikutus' ja Danielin kirjassa mainittu 'pieni sarvi', joka vainoaisi Jumalan uskollista kansaa 1260 vuoden ajan (Ilm. 12:6,14; 13:5) ennen Kristuksen toista tulemusta. *19
Oppi, jonka mukaan Raamattu ja ainoastaan Raamattu on uskon ja elämän ohjeena, muodostui protestanttisuuden peruskäsitykseksi. Uskonpuhdistajat pitivät kaikkia inhimillisä traditioita alistetussa asemassa Raamatun lopullisen ja korkeimman arvovallan edessä. Uskon asioissa eivät paavit, kirkolliskokoukset, kirkkoisät, hallitsijat tai oppineet saaneet hallita omaatuntoa. Kristitty maailma alkoi kuin herätä unestaan ja lopulta monissa maissa julistettiin voimaan uskonnonvapaus.
Pysähtynyt uskonpuhdistus
Kristillisen seurakunnan uskonpuhdistuksen ei olisi pitänyt päättyä kuudennellatoista vuosisadalla. Uskonpuhdistajat olivat saaneet paljon aikaan, mutta he eivät olleet löytäneet kaikkea sitä totuutta, mikä oli kadotettu luopumuksen aikana. He olivat opastaneet kristikunnan ulos synkimmästä pimeydestä, mutta se seisoi yhä varjossa. Vaikka he olivat murtaneet keskiajan kirkon rautaiset kahleet, antaneet maailmalle Raamatun ja palauttanet ennalleen evankeliumin perustotuuden, monia muita tärkeitä totuuksia oli jäänyt heiltä vielä löytämättä. Raamatun opetus uskovalle toimitettavasta upotuskasteesta, kuolemattomuudesta, joka lahjoitetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa, sapatista viikon seitsemäntenä päivänä ja muita totuuksia oli yhä jäänyt hämärän peittoon.
Mutta sen sijaan, että uskonpuhdistajien seuraajat olisivat jatkaneet uskonpuhdistusta, he pysähtyivät vartioimaan sen saavutuksia. He keskittivät huomionsa Raamatun sijasta uskonpuhdistajien sanoihin ja käsityksiin. Muutamat löysivät uusia totuuksia, mutta enemmistö kieltäytyi uskomasta enempää kuin varhaiset uskonpuhdistajat olivat uskoneet. Seurauksena tästä oli protestanttisen uskon rappeutuminen jähmeäksi muodollisuudeksi ja puhdasoppisuudeksi. Erheitä, jotka olisi pitänyt hylätä, vaalittiin kuin arvokkaita perintökalleuksia. Vähitellen uskonpuhdistuksen liekki sammui, ja protestanttisista kirkoista itsestään tuli kylmiä ja muodollisia, jotka tarvitsivat uskonpuhdistusta.
Uskonpuhdistuksen ajan jälkeinen kausi oli täynnä vilkasta teologista toimintaa, mutta hengellinen edistyminen oli vähäistä. Frederic W. Farrar kirjoitti, että tuona aikana "vapaus vaihdettiin orjuuteen, yleispätevät periaatteet köyhiin alkeisvoimiin, totuus dogmaattisuuteen, riippumattomuus traditioon, uskonto järjestelmään. Raamatun elävän kunnioituksen tilalle tuli kuollut inspiraatioteoria. Lempeä oikeaoppisuus antoi tilaa rautaiselle yhdenmukaisuudelle ja elävä ajattelu poleemiselle väittelytaidolle." *20 Ja vaikka "uskonpuhdistus oli murtanut vanhan skolastiikan lyijyvaltikan," protestanttiset kirkot nostivat esiin "uudenlaisen skolastiikan, jonka sauva oli rautaa." *21 Robert M. Grant nimitti tätä uutta skolastisuutta "yhtä jäykäksi kuin mikä tahansa keskiaikainen teologinen rakennelma." *22 Protestantit "käytännöllisesti katsoen sitoivat itsensä silloisten tunnustuskirjojensa raameihin." *23
Opilliset kiistat puhkesivat. "Ei ole toista aikakautta, jolloin ihmiset olisivat olleet kiinnostuneempia paljastamaan toistensa erheitä tai nimittämään toisiaan niin monilla häpäisevillä nimillä." *24 Näin evankeliumin hyvät uutiset muuttuivat sanasodaksi. "Raamattu ei enää puhunut sydämelle vaan kriittiselle älylle." *25 "Opit olivat oikeita, mutta hengellisyys oli hävinnyt. Teologia kukoisti, mutta rakkaus oli sammunut." *26
Jäännös
Huolimatta luopumuksesta ja 1260 vuotta kestäneestä ahdingon ajasta, jotkut uskovaiset olivat yhä vaalineet apostolisen seurakunnan puhtautta. Kun 1260 vainon vuotta oli päättynyt 1798, lohikäärme oli epäonnistunut yrityksissään hävittää täysin Jumalan uskollisen kansan. Näitä jäljelle jääneitä vastaan Saatana jatkoi tuhoisia hyökkäyksiään. Johannes kirjoittaa: "Lohikäärmeen raivo yltyi, ja se lähti sotimaan naisen muita lapsia vastaan, niitä, jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle" (Ilm. 12:17).
Mitä tarkoitetaan jäännöksellä?
Johannes käyttää vaimon 'muista' lapsista eli jälkeläisistä sanaa, joka tarkoittaa 'jäljellejääneitä', 'jäännöstä'. (Uudessa suomalaisessa kirkkoraamatussa sama sana on Ilm. 3:2:ssa suomennettu 'sitä, mikä vielä on jäljellä', edellisessä kirkkoraamatun suomennoksessa 'jäljellejääneitä'. Gyllenbergin Uuden testamentin kreikkalais-suomalainen sanakirja selittää kreik. loipos-sanan monikon merkitystä: 'muut', 'jäljellä olevat', 'se, mikä on jäljellä', jäännös'.) Raamattu kuvaa jäännöstä Jumalan kansan pienenä ryhmänä, joka onnettomuuksien, sotien ja luopumuksen keskellä pysyy uskollisena Jumalalle. Tämä uskollinen jäännös oli kuin juurivesa, josta Jumala kasvattaisi maan päällä näkyvää seurakuntaansa (Jes. 10:20-22; 37:31,32).
Jumala antoi jäännöksen tehtäväksi julistaa hänen kunniaansa ja johtaa hänen hajallaan olevaa kansaansa Jerusalemiin, Siionin vuorelle (Jes. 37:31,32; 66:20 vrt. Ilm. 14:1). Näin kootuista Raamattu sanoo: "He seuraavat Karitsaa, minne hän meneekin" (Ilm. 14:4).
Ilmestyskirjan 12. luvun viimeinen jae sisältää kuvauksen Jumalan uskollisten pitkän saaton viimeisistä jäljellä olevista - hänen todistajistaan viimeisinä päivinä ennen Kristuksen toista tulemusta. Mitkä ovat jäännöksen tuntomerkkejä?
Jäännöksen tuntomerkit
Lopun aikana elävästä jäännöksestä ei voi helposti erehtyä. Johannes kuvailee tätä ryhmää selvin tuntomerkein. Nämä jäljelle jääneet ilmaantuvat 1260-vuotisen vainonajan jälkeen, ja he ovat "niitä, jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle" (Ilm. 12:17).
Heidän velvollisuutensa on julistaa juuri ennen Kristuksen takaisintuloa Jumalan viimeistä varoitusta koko maailmalle, Ilmestyskirjan 14. luvussa esitettyjä kolmen enkelin sanomia (Ilm. 14:6-12). Näissä sanomissa itsessäänkin on kuvaus jäännökseen kuuluvista - he ovat niitä, "jotka noudattavat Jumalan käskyjä ja uskovat Jeesukseen" (Ilm. 14:12). Tarkastelkaamme lähemmin kutakin näistä ominaispiirteistä.
1. Usko Jeesukseen - Jeesuksen usko
Jumalan jäännöskansaan kuuluvat 'uskovat Jeesukseen', heillä on 'Jeesuksen usko', samankaltainen usko kuin Jeesuksellakin oli (vanha kirkkoraamattu suomentaa: 'Jeesuksen usko' - alkuteksti voidaan ymmärtää kummallakin tavalla). Heistä heijastuu Jeesuksen järkkymätön luottamus Jumalaan ja Raamatun arvovaltaan. He uskovat, että Jeesus Kristus on profetioiden lupaama Messias, Jumalan Poika, joka tuli maailman Vapahtajaksi. Heidän uskonsa sisältää kaikki Raamatun totuudet - totuudet, joihin Jeesuskin uskoi ja joita hän opetti.
Jumalan jäännöskansa julistaa siis pelastuksen ikuista evankeliumia uskosta Kristukseen. Jäännökseen kuuluvat varoittavat maailmaa siitä, että Jumalan tuomion aika on tullut, ja he valmistavat muitakin kohtaamaan heidän pian palaavaa Herraansa. He osallistuvat maailmanlaajuiseen missioon, jonka tarkoituksena on saattaa päätökseen todistus Jumalasta koko ihmiskunnalle (Ilm. 14:6,7; 10:11; Matt. 24:14).
2. Jumalan käskyt
Aito usko Jeesukseen velvoittaa jäännöstä seuraamaan hänen esimerkkiään: "Sen, joka sanoo pysyvänsä hänessä, tulee myös elää samalla tavoin kuin hän eli" (1. Joh. 2:6). Koska Jeesus noudatti Isänsä käskyjä, hekin noudattavat Jumalan käskyjä (Joh. 15:10).
Koska he kuuluvat jäännökseen, heidän tekojensa on oltava sopusoinnussa heidän tunnustuksensa kanssa - muuten se on arvoton. Jeesus sanoi: "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon" (Matt. 7:21). Kristuksen antamalla voimalla he noudattavat Jumalan vaatimuksia, myös jokaista kymmenestä käskystä, Jumalan muuttumatonta moraalilakia (2. Moos. 20:1-17; Matt. 5:17-19; 19:17; Fil. 4:13).
3. Jeesuksen todistus
Ilmestyskirjasta voimme päätellä, että Jeesuksen todistus on Jeesuksen todistajissa oleva "profetoimisen Henki" (Ilm. 19:10). Jäännöstä opastaa Jeesuksen todistus, joka on annettu profetian lahjan välityksellä.
Hengen lahjan oli määrä vaikuttaa jatkuvasti kautta kristillisen seurakunnan historian aina siihen asti, että "pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden" (Ef. 4:13). Se on siis yksi jäännöksen tärkeimmistä tuntomerkeistä.
Tällainen profeetallinen ohjaus tekee jäännöksestä profetian kansan, joka julistaa profeetallista sanomaa. Jäännökseen kuuluvat ymmärtävät profetiaa ja opettavat sitä. 'Profetoimisen Henki' auttaa jäännöstä suorittamaan tehtävänsä: maailman valmistamisen Kristuksen takaisintulolle.
Jäännöksen nousu esiin viimeisinä päivinä
Raamattu osoittaa, että jäännös ilmaantuu maailman näyttämölle suuren vainonajan jälkeen (Ilm. 12:14-17). Ranskan suuren vallankumouksen maailmaa mullistavat tapahtumat, jotka johtivat paavin vankeuteen 1260-vuotisjakson lopussa (1798), sekä kolmen suuren kosmisen merkin täyttymys - maan, auringon, kuun ja tähtien todistaessa Kristuksen paluun lähestymisestä - johtivat suureen herätykseen profetioiden tutkimisessa. Heräsi laajalle levinnyt Kristuksen pikaisen tulon odotus. Kautta maailman monet kristityt ymmärsivät, että "lopun aika" oli alkanut (Dan. 12:4).*27
Raamatun profetioiden täyttyminen 1700-luvun jälkipuoliskolla ja 1800-luvun alkupuoliskolla nosti esiin voimakkaan tunnustustenvälisen liikkeen, joka keskittyi toivoon Kristuksen toisesta tulemuksesta. Kaikissa kirkkokunnissa oli uskovia, jotka odottivat Kristuksen tulevan aivan kohta ja jotka rukoilivat ja työskentelivät tuon aikakausien huipputapahtuman toteutumista ajatellen.
Adventtitoivo synnytti liikkeen kannattajissa syvän yhteyden hengen, ja monet liittyivät yhteen varoittaakseen maailmaa Kristuksen pikaisesta takaisintulosta. Tuo adventtiliike oli todella raamatullinen tunnustustenvälinen liike, joka keskittyi Jumalan sanaan ja adventtitoivoon.
Mitä enemmän tämän liikkeen jäsenet tutkivat Raamattua, sitä vakuuttuneemmiksi he tulivat siitä, että Jumala oli kutsunut esiin jäännöksen jatkamaan kristillisen seurakunnan pysähtynyttä uskonpuhdistusta. He olivat itse kokeneet aidon uskonpuhdistuksen hengen puuttumista seurakunnistaan. Samoin he olivat todenneet, että seurakunnista puuttui kiinnostusta tutkia Kristuksen toista tulemusta ja valmistautua sitä varten. Tutkiessaan Raamattua he olivat havainneet, että ne koetukset ja pettymykset, joiden läpi he olivat joutuneet kulkemaan, olivat muodostaneet syvästi hengellisen ja puhdistavan kokemuksen, joka oli lähentänyt heitä toisiinsa Jumalan jäännöksenä. Jumala oli antanut heille tehtäväksi jatkaa uskonpuhdistusta, joka oli tuonut kristikuntaan niin paljon iloa ja voimaa. Kiitollisina ja nöyrinä he ottivat vastaan tehtävän, joka heille oli uskottu. He ymmärsivät, että Jumala ei ollut antanut heille tuota tehtävää siksi, että heissä olisi ollut mitään erinomaista, He tajusivat, että he saattoivat onnistua tehtävässään ainoastaan Kristuksen armon ja voiman avulla.
["Kun tutkitaan jäännöksen käsitettä Vanhasta testamentista, paljastuu joitakin mielenkiintoisia tuntomerkkejä. Ehkä tärkein on se, että jäännöksen muodostavat aina ne, joilla on enemmän valoa kuin muilla. Nooalla oli valo tulevasta vedenpaisumuksesta. Abrahamilla oli valo oikeasta Jumalasta. Israelin kansa palveli Herraa pyhäkössä samalla, kun heidän pakananaapurinsa uhrasivat lapsiaan alttareillaan tai palvoivat kissojen, härkien ja muiden eläinten patsaita. Lyhyesti sanottuna ajatus jäännöksestä liittyi enemmän totuudesta ja Jumalan luonteesta saatuun ilmoitukseen kuin niiden pyhyyteen, joilla tuo tieto oli. Mikä siis on asian ydin? Jäännökseen kuuluminen merkitsee vain sitä, että ihminen on saanut paljon valoa, ja valon mukana tulee tärkeitä velvollisuuksia. Se ei tarkoita, että ihmisellä on automaattisesti pelastus, eikä se merkitse sitäkään, että ne, jotka eivät kuulu jäännökseen, olisivat kadotettuja. Ikävä tosiasia on, että monet niistä, jotka olivat osa Jumalan jäännöstä, eivät ainoastaan epäonnistuneet elämään saamansa valon mukaan, vaan usein suorastaan kapinoivat sitä vastaan." (RS, 1/2009, s. 35.)]
Jäännöksen lähetystehtävä
Ilmestyskirjan profetiat antavat selvän kuvan jäännöksen lähetystehtävästä. Ne kolmen enkelin sanomat, jotka esitetään Ilm. 14:6-12, osoittavat jäännöksen julistavan sanomaa, joka merkitsee evankeliumin totuuksien täydellistä ja lopullista ennalleen saattamista. *28 Näissä kolmessa sanomassa on Jumalan vastaukset siihen valtavaan saatanalliseen petokseen, joka vyöryy yli koko maailman juuri ennen Kristuksen takaisintuloa (Ilm. 13:3,8,14-16). Heti kun Jumalan viimeinen vetoomus maailmalle on annettu, Kristus saapuu korjaamaan sadon (Ilm. 14:14-20).
["On tärkeää tietää, mitä näihin sanomiin sisältyy. Lisäksi meidän on ymmärrettävä, keitä ikuista evankeliumia (jae 6) tuovat enkelit ovat. Myös Ellen G. White tähdentää, että profetioissa sana enkeli on vertauskuva inhimillisistä sanansaattajista, kirkon johtajista ja jäsenistä: "Kuvauksessa enkelit lentävät keskitaivaalla julistamassa varoituksen sanomaa kaikille, jotka elävät tämän maailman historian viimeisinä päivinä. Kukaan ei kuule näiden enkelien ääntä, koska he ovat vertauskuva Jumalan kansasta, joka toimii sopusoinnussa taivaan kanssa. Jumalan Hengen valaisemat ja totuuden pyhittämät miehet ja naiset julistavat nämä kolme sanomaa annetussa järjestyksessä." (Life Sketches of Ellen G. White, s. 429.) Suuren lähetyskäskyn tavoin kolmen enkelin sanoma painottaa evankeliumin viemistä kaikille maailman ihmisille." (RS, 2/2009, s. 189.)]
Ensimmäisen enkelin sanoma:
"Minä näin taas uuden enkelin, joka lensi korkealla taivaan laella. Hänen tehtävänään oli julistaa ikuinen evankeliumi maan asukkaille, kaikille kansoille, heimoille, kielille ja maille. Hän kuulutti kovalla äänellä: "Pelätkää Jumalaa ja antakaa hänelle kunnia - hänen tuomionsa aika on tullut! Kumartakaa häntä, joka on luonut taivaan, maan ja meren ja vesien lähteet" (Ilm. 14:6,7).
Ensimmäinen enkeli kuvaa Jumalan kansan jäännöstä julistamassa ikuista evankeliumia maailmalle. Tämä evankeliumi on sama hyvä uutinen Jumalan äärettömästä rakkaudesta jota muinaiset profeetat ja apostolit julistivat (Hepr. 4:2). Jäännös ei esitä erilaista evankeliumia. Tuomioon viitaten sen jäsenet vakuuttavat, että edelleenkin on voimassa ikuinen evankeliumi, jonka mukaan syntinen voi uskon perusteella tulla vanhurskautetuksi, saada lahjaksi Kristuksen vanhurskauden.
Tämä sanoma kutsuu maailmaa katumukseen ja parannukseen. Se kutsuu kaikkia "pelkäämään" eli kunnioittamaan Jumalaa ja antamaan hänelle kunnian. Meidät on luotu tätä tarkoitusta varten, ja me voimme antaa Jumalalle kunnian sanoillamme ja teoillamme: "Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää" (Joh. 15:8).
Johannes ennustaa, että tämä liike, joka valmistaa maailmaa Kristuksen takaisintulolle, antaa uutta raamatullista korostusta Jumalan kunnioittamiselle. Entistä voimakkaammin se nostaa esiin Uuden testamentin vetoomuksen, jonka mukaan olemme pyhässä vastuussa elämämme taloudenhoidosta: "Teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli". Meillä ei ole yksinoikeutta fyysisiin, moraalisiin ja hengellisiin kykyihimme. Kristus osti ne omalla verellään Golgatalla. "Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!" (1. Kor. 6:19,20). "Syöttepä siis tai juotte tai teettepä mitä tahansa, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi" (1. Kor. 10:31).
Se tosiasia, että "hänen tuomionsa aika on tullut", lisää ajankohtaisuutta ja kiireellisyyttä parannusvaatimukselle. Ilmestyskirjan jakeessa 14:7 esiintyvä sana tuomio on käännös kreikan sanasta krisis ja viittaa oikeudenkäyntiin, ei pelkästään tuomion julistamiseen (krima). Se viittaa koko oikeuskäsittelyyn, johon sisältyy haastaminen oikeuden eteen, syytteen esittäminen, todistusaineiston tutkiminen, vapauttavan tai langettavan päätöksen julistaminen sekä tuomion täytäntöönpano - ikuinen elämä tai ikuinen kuolema (ks. Matt. 16:27; Room. 6:23; Ilm. 22:12). Sanoma tuomion ajasta julistaa myös Jumalan tuomion kaikelle luopumukselle (Dan. 7:9-11,26; llm. 17,18).
Tämä tuomionhetken sanoma viittaa erityisesti aikaan, jolloin Kristus ryhtyy tuomiotoimeensa, joka on viimeinen vaihe hänen ylipapillisesta työstään taivaallisessa pyhäkössä.
["Yleensä viittaukset tuomioon yhdistetään ihmisten koetusajan päättymiseen ja seurakunnan julistustehtävän loppumiseen. Mutta jakeessa 7 pyhät täyttävät lähetyskäskyä (Matt. 28:19,20) samaan aikaan kun tuomio alkaa. Näin ollen tuomiolla tarkoitetaan jotakin sellaista, joka tapahtuu suuren taistelun ollessa vielä käynnissä maan päällä. Enkelin ilmoitus tuomiosta (Ilm. 14:7) viittaa vähän ennen Kristuksen takaisintuloa tapahtuvan viimeisen tuomion alkamiseen. Danielin kirjan 7. luvussa kerrottu profeetan tuomionäky kuvaa nimenomaan viimeistä tuomiota, sillä sen päätyttyä "eräs, näöltään kuin ihminen" (Kristus) saa ikuisen kuninkuuden (Dan. 7:13,14). Se on tapahtuma, jonka ymmärrämme seuraavan Kristuksen toista tulemusta. Ilm. 14:7 siis ilmoittaa sen, minkä Dan. 7 paljastaa eli Kristuksen toista tulemusta edeltävän tuomion taivaassa." (RS, 1/2002, s. 93.)]
Tämä sanoma kutsuu kaikkia myös palvomaan Luojaa. Kutsu kumartaa Jumalaa on nähtävä vastakohtana kutsulle kumartaa petoa ja sen kuvaa (Ilm. 13:3,8,15). Pian jokaisen on valittava oikean ja väärän palvonnan välillä: palvommeko Jumalaa hänen ehdoillaan (uskonvanhurskaus) vaiko omilla ehdoillamme (tekojen vanhurskaus). Käskyllään "kumartakaa häntä, joka on luonut taivaan, maan ja meren ja vesien lähteet" (Ilm. 14:7; vrt. 2. Moos. 20:11) tämä sanoma kiinnittää huomiota sapattikäskyyn. Se johtaa ihmisiä Luojan oikeaan palvontaan, johon kuuluu luomistyön muistomerkin kunnioittaminen - viikon seitsemäntenä päivänä vietettävän Herran sapatin, jonka hän asetti luomisessa ja vahvisti kymmenessä käskyssä.
Ensimmäisen enkelin sanoma kutsuu siis oikean jumalanpalveluksen ennallistamiseen esittämällä maailmalle Kristusta Luojana ja Raamatun sapatin Herrana. Tämä on Jumalan luomistyön merkki, jonka suurin osa hänen luoduistaan on laiminlyönyt.
Jumala järjesti kaitselmuksessaan niin, että tämän Luoja-Jumalaan huomiota kiinnittävän sanoman julistaminen alkoi siinä historian vaiheessa, jolloin kehitysopillinen filosofia sai evoluutioteorian muodossa osakseen erityistä huomiota Charles Darwinin julkaistessa teoksensa Lajien synty (1859). Ensimmäisen enkelin sanoman julistaminen muodostaa voimakkaimman esteen evoluutioteorian menestymiselle.
Lopuksi tämä kutsu sisältää kunnian palauttamisen Jumalan pyhälle laille, jota "itse laittomuus ihmishahmossa" (2. Tess. 2:3) on polkenut jalkojensa alle. Vasta sitten, kun oikea jumalanpalvelus on palautettu ennalleen ja uskovaiset elävät Jumalan valtakunnan periaatteiden mukaisesti, Jumala saa kunnian.
Toisen enkelin sanoma:
"Kukistunut, kukistunut on suuri Babylon, tuo portto, joka iljetyksillään on vietellyt kaikki kansat juomaan vihan viiniä" (Ilm. 14:8).
Babylonin kaupunki oli varhaisista ajoista alkaen ollut vertauskuva Jumalan uhmaamisesta. Sen torni oli luopumuksen merkki ja kapinan keskus (1. Moos. 11:1-9). Lucifer (Saatana) oli sen näkymätön kuningas (Jes. 14:4,12-14), ja näyttää siltä, että hän halusi tehdä Babylonista välikappaleen ihmiskunnan hallintaa koskevien suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Läpi koko Raamatun taistelu Jumalan kaupungin, Jerusalemin, ja Saatanan kaupungin, Babylonin, välillä kuvaa hyvän ja pahan välistä taistelua.
Varhaiskristillisinä vuosisatoina, jolloin roomalaiset ahdistivat sekä juutalaisia että kristittyjä, juutalaisessa ja kristillisessä kirjallisuudessa Rooman kaupungista käytettiin peitenimeä Babylon. *29 Monet uskovat, että Pietari tarkoitti Babylonilla Roomaa (1. Piet. 5:13). Koska Rooman kirkko oli syyllistynyt luopumukseen ja vainoihin, useimmat protestantit uskonpuhdistuksen aikakautena ja sen jälkeenkin viittasivat siihen hengellisenä Babylonina (Ilm. 17), Jumalan kansan vihollisena.*30
Ilmestyskirjassa Babylonia kuvataan paheellisena naisena, porttojen äitinä (Ilm. 17:5). Se on vertauskuva kaikista luopiouskonnollisuutta edustavista järjestöistä ja niiden johtajista, vaikkakin se viittaa erityisesti siihen suureen uskonnolliseen liittoutumaan, joka muodostuu pedon ja pedon kuvan välille ja joka aiheuttaa Ilm. 13:15-17:ssä kuvatun lopullisen kriisin.
Toisen enkelin sanoma paljastaa babylonialaisen luopumuksen yleismaailmallisen luonteen ja sen pakottavan vallan: se on saanut "kaikki kansat juomaan vihan viiniä". Babylonin viini kuvaa sen harhaoppeja. Babylon painostaa valtiovaltaa antamaan sen väärille uskonnollisille opetuksille ja määräyksille yleismaailmallisen tuen.
Haureus kuvaa tässä yhteydessä Babylonin ja maailman kansojen eli luopiokirkon ja valtiovallan välistä epäpyhää liittoa. Seurakunnan tulee olla avioliitossa Herransa kanssa; etsiessään tukea valtiolta se hylkää aviomiehensä ja syyllistyy hengelliseen huoruuteen (vrt. Hes. 16:15; Jaak. 4:4).
Tämä laiton suhde johtaa murhenäytelmään. Johannes näkee maan asukkaat juovuksissa vääristä opeista, ja Babylon itse "oli juopunut pyhien verestä ja Jeesuksen todistajien verestä" (Ilm. 17:2,6). Jeesuksen todistajat olivat kieltäytyneet hyväksymästä hänen epäraamatullisia oppejaan ja alistumasta hänen arvovaltaansa.
Babylon kukistuu, koska se torjuu ensimmäisen enkelin sanoman - uskonvanhurskauden evankeliumin. Kuten ensimmäisten vuosisatojen aikana Rooman kirkko luopui evankeliumin puhtaudesta, samoin monet nykypäivän protestantit ovat luopuneet uskonpuhdistuksen uudelleen löytämistä suurista raamatullisista totuuksista. Tämä profetia Babylonin kukistumisesta täyttyy erityisesti protestanttisuuden piirissä tapahtuneessa luopumisessa siitä uskonvanhurskauden ikuisen evankeliumin puhtaudesta ja yksinkertaisuudesta, joka kerran niin voimakkaasti innoitti uskonpuhdistusta.
Toisen enkelin sanomalla on lisääntyvää merkitystä lopun lähestyessä. Se saavuttaa täydellisen täyttymyksensä niiden erilaisten uskonnollisten järjestöjen liittoutumisessa, jotka ovat hyljänneet ensimmäisen enkelin sanoman. Sanoma Babylonin kukistumisesta toistetaan Ilm. 18:2-4, jossa julistetaan Babylonin täydellinen tuho ja kutsutaan niitä Jumalan kansan jäseniä, jotka vielä ovat Babylonin muodostavissa erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, lähtemään niistä pois. "Lähtekää pois, jättäkää hänet, te, jotka olette minun kansaani, ettette joutuisi ottamaan osaa hänen synteihinsä ettekä jäisi alttiiksi niille vitsauksille, joilla häntä lyödään" (Ilm. 18:4). *31
Kolmannen enkelin sanoma:
"Se, joka kumartaa petoa ja sen kuvaa ja ottaa otsaansa tai käteensä sen merkin, joutuu yhtä lailla juomaan Jumalan vihan viiniä, joka laimentamattomana on kaadettu Jumalan vihan maljaan. Häntä kidutetaan tulessa ja rikin katkussa pyhien enkelien ja Karitsan edessä. Tulesta, joka ihmisiä kiduttaa, nousee savu aina ja ikuisesti. Heillä ei ole päivän, ei yön lepoa - ei niillä, jotka kumartavat petoa ja sen kuvaa, eikä kenelläkään, joka ottaa pedon nimen merkikseen. Tässä kysytään pyhiltä kestävyyttä, niiltä jotka noudattavat Jumalan käskyjä ja uskovat Jeesukseen" (Ilm. 14:9-12).
Ensimmäisen enkelin sanoma julistaa ikuista evankeliumia ja kutsuu ihmisiä palvomaan oikein Jumalaa Luojana, koska tuomion aika on tullut. Toinen enkeli varoittaa kaikista sellaisista jumalanpalvelusmuodoista, jotka ovat vain ihmisten keksintöä. Lopuksi kolmas enkeli julistaa Jumalan mitä vakavimman varoituksen pedon ja sen kuvan kumartamista vastaan; siihen syyllistyvät lopulta kaikki ne, jotka torjuvat uskonvanhurskauden evankeliumin.
Peto, jota kuvataan Ilmestyskirjan 13. luvun alussa (j. 1-10), on se kirkon ja valtion liitto, joka hallitsi kristikuntaa useiden vuosisatojen ajan ja jota Paavali nimitti "laittomuudeksi ihmishahmossa" (2. Tess. 2:2-4) ja Daniel "pieneksi sarveksi" (Dan. 7:8,20-25; 8:9-12). Pedon kuva edustaa sellaista luopiouskonnon muotoa, joka kehittyy kun kirkot, jotka ovat menettäneet aidon uskonpuhdistuksen hengen, liittoutuvat valtiovallan kanssa pakottaakseen muita noudattamaan niiden opetuksia. Yhdistäessään kirkon ja valtion niistä tulee täydellinen pedon kuva - pedon, joka valtiovaltaa käyttävänä luopiokirkkona vainosi muita 1260 vuoden ajan. Tästä johtuu nimitys pedon kuva.
Kolmannen enkelin sanoma sisältää Raamatun vakavimman ja pelottavimman varoituksen. Se paljastaa, että ne, jotka alistuvat maailman lopullisessa kriisissä inhimillisen arvovallan alaisuuteen, kumartavat petoa ja sen kuvaa mieluummin kuin Jumalaa. Tämän viimeisen taistelun aikana muodostuu kaksi toisistaan poikkeavaa joukkoa. Toinen joukko kannattaa ihmisoppien turmelemaa evankeliumia ja kumartaa petoa ja sen kuvaa - saattaen siten päälleen mitä ankarimmat rangaistukset. Vastakohtana edelliselle, toinen joukko elää aidosta evankeliumista; sen jäsenet "noudattavat Jumalan käskyjä ja uskovat Jeesukseen" (Ilm. 14:9,12).
Lopullinen ratkaisu koskee oikeaa ja väärää jumalanpalvelusta, oikeaa ja väärää evankeliumia. Kun tämä kysymys on selvästi esitetty maailmalle, ne jotka torjuvat Jumalan luomistyön muistomerkin - Raamatun sapatin - ja valitsevat sunnuntain kunnioittamisen täysin tietoisina siitä, että se ei ole Jumalan asettama pyhäpäivä, vastaanottavat "pedon merkin". Tämä merkki on kapinan merkki; peto väittää, että sen toimesta tapahtunut lepopäivän muutos osoittaa sillä olevan Jumalan lain yläpuolelle ulottuva arvovalta. *32
Kolmas sanoma kiinnittää maailman huomion niihin seurauksiin, mitä ikuisen evankeliumin ja uskonpuhdistusta vaativan sanoman hylkäämisestä on. Se kuvaa elävästi, mikä on tuloksena ihmisen valinnasta. Valinta ei ole helppo, sillä kumpikin vaihtoehto merkitsee kärsimystä. Ne, jotka tottelevat Jumalaa, saavat kokea lohikäärmeen vihaa (Ilm. 12:17) ja lopulta heitä uhataan kuolemalla (Ilm. 13:15). Ne taas, jotka valitsevat kumartaa petoa ja sen kuvaa, joutuvat kärsimään seitsemästä viimeisestä vitsauksesta ja lopulta tulevat heitetyiksi "tuliseen järveen" (Ilm. 15,16; 20:14,15).
Mutta vaikka molemmat vaihtoehdot sisältävät kärsimystä, niiden lopputulokset eroavat toisistaan. Luojaa kumartavat pääsevät pakoon lohikäärmeen raivoa ja saavat seistä Karitsan kanssa Siionin vuorella (Ilm. 14:1; 7:2,4). Pedon ja sen kuvan kumartajat taas joutuvat kohtaamaan Jumalan vihan ja kuolemaan Karitsan ja pyhien enkeleiden edessä (Ilm. 14:9,10; 20:14).
Jokaisen on valittava, ketä hän tahtoo kumartaa. Jumala ei voi hyväksyä pedon kumartamista, sillä siinä asetetaan ihmiskäskyt Jumalan käskyjen edelle. Siinä etsitään vanhurskautta ihmistekojen perusteella eikä uskosta Jumalaan Luojana, Lunastajana ja Uudestiluojana. Tässä merkityksessä kolmannen enkelin sanoma on sanoma uskonvanhurskaudesta.
Jumalalla on lapsia kaikissa kirkoissa, mutta seurakunnan jäännöksen kautta hän julistaa sanomaa, jonka tarkoituksena on kutsua ihmisiä pois luopumuksesta ja valmistaa heitä Kristuksen takaisintulolle. Jäännökseen kuuluvat Jumalan lapset ymmärtävät, että monien Jumalan lasten tulisi vielä liittyä heihin, ja siksi he tuntevat heikkoutensa pyrkiessään täyttämään lähetystehtäväänsä. He tajuavat, että he voivat toteuttaa valtavan tehtävänsä vain Jumalan armon avulla.
Koska Kristus tulee pian ja meidän on valmistauduttava kohtaamaan Hänet, Jumalan vakava ja harras kutsu koskee meitä kaikkia: "Lähtekää pois, jättäkää hänet, te, jotka olette minun kansaani, ettette joutuisi ottamaan osaa hänen synteihinsä ettekä jäisi alttiiksi niille vitsauksille, joilla häntä lyödään. Hänen syntiensä röykkiö ulottuu jo taivaaseen asti, eikä Jumala unohda hänen pahoja tekojaan" (Ilm. 18:4,5).
Huomautukset ja lähdeviitteet
1. Puhdasta naista (Ilm. 12:1) ympäröivä auringon häikäisevä kirkkaus kuvaa eri selittäjien mukaan Uuden testamentin evankeliumin valoa, joka innoitti varhaiskristillistä seurakuntaa. Kuu, joka heijastaa auringon valoa, on sopiva vertauskuva siitä evankeliumin valosta, jota Vanhan testamentin kirjoitukset heijastavat ristiä ja tulevaa Messiasta kohti osoittavissa profetioissa ja jumalanpalvelusmenoissa. Kahdentoista tähden muodostama seppele viittaa seurakunnan juuriin, joita Vanhassa testamentissa edustivat kaksitoista Israelin sukukuntaa ja Uudessa testamentissa kaksitoista apostolia.
2. Profeetallisissa aikalaskelmissa käytettyä päivä-vuosi - periaatetta on selostettu aiemmin käsiteltäessä Danielin 9. luvussa esitettyä Messias-profetiaa.
3. SDA Bible Commentary, vol. 4, s. 835.
4. Paavi (lat. papa, isä) on Rooman piispa, roomalais-katolisen kirkon päämies.
5. Paavius on kirkollinen hallintojärjestelmä, jossa ylin valta on paavilla.
6. Justinianuksen kirje paavi Johannekselle: ks. Letter, Pope John to Justinian teoksessa Codex Justinianus, Book I, title 1,8, Corpus Juris Civilis, comp., Paulus Krueger, 12th ed. (Berlin: Weidmannsche Verlaglsbuchhandlung, 1959), vol. 2, s. 11; The Civil Law, ed. and trans. S. P. Scott, (Cincinnati, OH: Central Trust Comp., 1932), vol. 12, s. 11-13. Vrt. Justiniani Novellae (Justinianuksen uudet konstituutiot), 131st New Constitution, Chap. 2, Corpus Juris Civilis, comps. Rudolfus Schoell ja Guilelmus Kroll, 7th ed., vol. 3, s. 665, Civil Law, vol. 17, s. 125. Ks. myös Don Neufeld ja Julia Neuffer, toim., Seventh-day Adventist Bible Student's Source Book (Washington, D. C.: Review and Herald, 1962),s. 684,685.
7. Justinianuksen kirje Konstantinopolin arkkipiispalle Epifaniukselle 26.3.533, Codex Justinianus I,1,7, Corpus Juris Civilis, Krueger's ed., vol. 2, s. 8 (lain. Source Book, s. 685.)
8. Ks. esim. art. "Persecution", Encyclopaedia of Religion and Ethics, ed. James Hastings (New York, NY: Charles Scribner's Sons, 1917), vol. 9, s. 749-757; John Dowling, The History of Romanism: From the Earliest Corruptions of Christianity to the Present Time, 10th ed. (New York, NY: Edward Walker, 1846), s. 237-616.
9. Tämä isku vahingoitti vakavasti paavikunnan mainetta mutta ei lopettanut sen vaikutusta. Ilm.13:3 puhuu "kuolinhaavan" paranemisesta, mikä viittaa paavillisen vaikutuksen uuteen nousuun. Viimeisinä päivinä siitä tulee voimakkain uskonnollinen vaikuttaja maailmassa.
10. George Trevor, Rome: From the Fall of the Western Empire (London: The Religious Tract Society, 1868), s. 439,440; John Adolphus, The History of France From the Year 1790 to the Peace Concluded at Amiens in 1802 (London: George Kearsey, 1803), vol. 2, s. 364-369. Ks. myös Source Book, s. 701,702.
11. Leroy E. Froom, The Prophetic Faith of Our Fathers (Washington,D.C.: Review and Herald, 1948), vol. 2, s. 765-782.
12. Peter Geiermann, The Concert's Catechism of Catholic Doctrine (St. Louis, MO: B.Herder Book Co., 1957), s. 27,28.
13. Sama, s. 27.
14. Myöhemmin oppia paavin erehtymättömyydestä perusteltiin seuraavilla olettamuksilla: (1) "Jumalallisen seurakunnan ominaisuuksiin kuuluva erehtymättömyys esiintyy välttämättä täyteydessään seurakunnan päässä." (2) Pietari oli erehtymätön opettaessaan uskoa ja moraalia. (3) Paavi on perinyt Pietarilta jumalallisen seurakunnan ominaisuudet. Näin ollen päätettiin, että puhuessaan ex cathedra "paavi on uskoa ja moraalia koskevissa asioissa erehtymätön opettaja" (Geiermann, s. 29). Ex cathedra on latinaa ja merkitsee sanatarkasti "istuimelta". Paavista puhuttaessa se viittaa hänen virallisiin lausumiinsa, jotka on kohdistettu katoliselle kirkolle.
15. Paavin arvovaltaa koskevista lausunnoista ks. esim. Lucius Ferraris, "Papa," art. 2, Prompta Bibliotheca (Venice; Gaspar Storti, 1772), vol. 6, s. 25-29 (lain. Source Book, s.680). Paavien omista lausunnoista ks. esim. paavi Leo XIII kiertokirjeet 10.1.1890 ja 20. 6. 1894, The Great Encyclical Letters of Pope Leo XIII (New York, NY: Benziger Brothers, 1903), s. 193,304. Ks. myös Source Book, s. 683,684.
16. Catechism of the Council of Trent for Parish Priests, trans. by. John A. McHugh and Charles J. Callan (New York, NY: Joseph F. Wagner, Inc., 1959 reprint), s. 258,259. Ks. myös Source Book, s. 614.
17. SDA Bible Commentary, vol. 7, s. 47,48.
18. Ks. Council of Trent, Session IV (8. 4. 1546) lain. teoksessa The Creeds of Christendom, ed., Philip Schaff, 6th ed., rev. (Grand Rapids, MI: Baker, 1983), vol. 2, s. 79-83. Ks. myös Source Book, s. 1041-1043.
19. Froom, Prophetic Faith of Our Fathers, vol. 2, s. 528-531.
20. Sama.
21. Sama.
22. Robert M. Grant, A Short History of Interpretation of the Bible (Philadelphia, PA: Fortress Press, 1984), s. 97.
23. Farrar, s. 361.
24. Sama, s. 363.
25. Grant, s. 97.
26. Farrar, s. 365.
27. Jäännöksestä ks. Froom, Prophetic Faith of Our Fathers, vol. 4; P. Gerard Damsteegt, Foundations of the Seventh-day Adventist Message and Mission (Grand Rapids, MI: Wm. B. Eerdmans, 1977).
28. Vrt. Damsteegt, "A Theology of Restoration" (paper presented at the Centennial Conference on Evangelism, Andrews University, May 4, 1974).
29. Ks. Midrash Rabbah on Canticles I. 6,4; Tertullian, Against Marcion, III, 13; Tertullian, Answer to the Jews, 9.
30. Froom, Prophetic Faith of Our Fathers, vol. 2, s. 531,787.
31. SDA Bible Commentary, vol. 7, s. 828-831.
32. Katolinen kirkko väittää omistavansa vallan muuttaa pyhäpäivän. "K. Mikä päivä on sapatti? V. Sapatti on lauantai. K. Miksi me vietämme sunnuntaita eikä lauantaita? V. Me vietämme sunnuntaita eikä lauantaita, koska Katolinen Kirkko muutti juhlallisuudet lauantailta sunnuntaille" (Geiermann, s. 50). Ks. myös Source Book, s. 886. Em. Geiermannin katekismus sai "apostolisen siunauksen" paavi Pius X:ltä 25. 1. 1910.
